15.11.2017

Vähän reissutarinoista


14.11. Ennen kuin kerron teille, että olen jo pari päivää soutanut Köpin ja Aimon kanssa Kustavista Uuteenkaupunkiin ja sieltä Rihtniemen kautta Voiluodolle, äidin syntymäpaikkaan, kerron teille hauskan sattumuksen. 

Nimittäin edellisessä keskustelussa sanoin teille painokkaasti, etten konsanaan tule tilaamaan ET-lehteä Pirkko Arstilan kolumnin poiston takia. Tänään minulle sitten soitti myyntihenkilö, joka kaupitteli mm. ET-lehteä. Voin vakuuttaa, että annoin  tulla kohtalaisen pidäkkeettä. Myyntihenkilö ei tuntenut koko tapausta. Oletettavasti hän piti minua dementikkona. Hän ei tainnut tietää edes, mikä kolumni on.  

Takaisin soutupaattiin. Kyseessähän on Juha Hurmeen  reissutarina Nyljettyjä ajatuksia, josta on lähiaikoina tulossa kirjoitus Einesbaariin. Luulin lukeneeni teoksen, mutta en ollutkaan. Se lukemani ohut kirja oli Europaeus, mainio reissutarina sekin pääkallo repussa runoja keräävästä miekkosesta. Nopeasti luettu.

Nyljettyjä ajatuksia luetaan hitaalla hartaudella, ja kartan kanssa. Hyvä olisi, jos lukija on lukenut Alastalonsa, Palsan Eläkeläisen muistelot ja kuunnellut  Peeblesin I can't stand the Rainin. 

- En puhu teille nyt kirjan sisällöstä kuin nimeksi, houkutteeksi kirjan lukemiseen. Keskustelu kirjasta käydään siis piakkoin Einesbaarissa, Tapsan alustamana, joten säästetään nyljetyt ajatuksemme sinne. Varatkaa kirja, tai kävelkää suoraan hyllylle, mitä luultavimmin se on paikallaan etenkin, jos asutte pikkukaupungissa tai maaseudulla. 

En malta olla sanomatta vielä sitä hupaisaa yksityiskohtaa, että Hurme soutaa parhaillaan ohi kesäpaikkani, ja  niin lumoutuneena ajatuksistaan, että unohtaa katsoa kompassiin ja seurata kurssia! Hän joutuu tekemään jyrkän U-käännöksen kohti Raumaa ohi Hanhisten ja kohti Kylmä-Pihlajan majakanvälkettä. Voin suositella paikan lohisoppaa!

Vielä - sykähdyttää, kun Hurme mainitsee sukukirjastani tutun muinaisen Voiluodon Perolan, äveriään porvarin, jolla oli maakunnankuulu härkä, ulkonäöltään samanlainen kuin köyhällä naapurilla. Seuraa tarina härkien sekaantumisesta. Lukekaa itse, kumpi voitti, rikas vai köyhä. Onkohan Hurme pannut tässä omiaan, vai onko kaikki tämä tapahtunut? 

15.11.  Säästetään siis kirjakeskustelu Hurmeen teoksesta tuonnemmaksi. Tässä voidaan käsitellä yllä olevia asioita toki ohuesti, mutta tämä oli siis mainospuhe, ettäs tiedätte. 

Voidaan jutella lisää vaikka Arstilasta, jos tapaus ei tullut selväksi. Tai siitä, miksi nyt haetaan suomalaisyhteiskunnasta vikaa, vaikka surullinen lapsimurha oli karibialaista tai ranskalaista tekoa. Helsingin Sanomat otsikoi tänään: Hyvinvointi-Suomen pitää ehkäistä lapsisurmat. Miten suomalainen ehkäisy voisi ulottua Ranskan kansalaiseen?

Oletteko muuten koskaan käyneet kartan osoittamissa Iineksen kesämaisemissa? Tämä on minulle rakasta seutua, äiti syntyi siis Voiluodolla eli Rauman maalaiskunnassa, pyöräili nuorena Hanhisiin sukulaisten huviloille - orpotyttö kun oli. Oli myös tavallista, että pyörillä käytiin vaikkapa Uudessakaupungissa ja Raumalla asti. Aina kun ajattelen äitiä, näen auringon ja meren välkkeen hänen taustallaan. Koko kartan osoittama alue on voimaseutua, minulle.


11.11.2017

Illalla soi ovikello, pimeässä


Illalla soi ovikello, pimeässä. Oven takana seisoo Irina, inkeriläistaustainen venäläinen naapurini, saha kädessä. 

- Hei, me leikattais nyt toi sun sireenisi alas, se on liian korkea.

- Jaaha.

Syreeni kasvaa villiintyneenä ja korkeaksi rehahtaneena etupihallani, jonka toinen puoli on Irinan. Sen oksasta roikkuu tähtilyhty, joka heijastaa palavan kynttilän moninkertaiseksi jollain ihmeellisellä taikatempulla. 

Etupihani on kieltämättä osin luonnontilassa, toisin kuin rivitalon yhdeksän muuta  nurmikolla varustettua etupihaplänttiä, postimerkin kokoista. Olen kesät pois, ja esimerkiksi varsin ikävä kilpikierto on kotiutunut pihaani kietoen kaiken kasvavan valkeaan kukkaisverkkoonsa kuin ruusuköynnös prinsessa Ruususen linnan satavuotisen unen aikana.

Olen kitkenyt kilpikierron syksyisin, lähinnä naapurien vuoksi, mutta osin myös siksi, ettei se tukahduttaisi muita istuttamiani maanpeittokasveja. Tästä se villiintyy yhä hurjempaan kasvuun. Oikeasti pidän kilpikierrosta ja tavasta, jolla se tunkee kiemurtelevan vartensa ohi kaikkien esteiden minkä tahansa korren ympärille. Hoitoa se ei tarvitse, vaan unohdusta ja rauhaan jättämistä. Pidän syreenistäkin, sen rehevästä vihreydestä, joka kestää pakkasiin asti ennen kuin puu luovuttaa  ja paljastaa pikkulinnut uumenistaan.

Nyt syreeni on leikattu metrin korkeudelta tasaiseksi harjaksi, joka särkee silmiä. Tähtilyhty roikkuu katkaistun oksan päässä. Näkymä on kuin tapaturma, ja se on edessäni kun katson keittiön ikkunasta ulos, ja aina kun poistun asunnostani tai menen sinne. En huomaa maassa olevaa kanervariviä, vaikka kanervia on kymmenkunta. Katson vain  raiskattua puustoa.

Minulla ei olle mitään saumaa kieltää saha kädessä operoivaa Irinaa, kun hänellä on henki päällä. Eihän naapurin näkymää saa peittää. Sitä paitsi syreeni pudottaa lehtensä Irinan puolelle syksyisin. Haravoin ne kyllä aina pois, mutta ehkä hän ei pidä siitäkään, että joku operoi  hänen kyökkinsä ikkunan edessä haravoineen. 

Irina kapusi edellisvuonnakin pudottamaan parvekkeeni katolta pulunpesän pois. Jopa pitelin hänestä kiinni hänen temppuillessaan parvekkeen kaiteella. Vaan siinä pulunpesässä olikin muna, joka räksähti alas terassin lattialle. Kai pulu sitten vaan pitää häätää pois kakkimasta paikkoja likaiseksi. Toisaalta oli kiva herätä sen kujerrukseen keväisin. Lintujakaan ei täällä saa enää ruokkia. 

Ihmistä riisutaan kovasti, kun hän vanhenee. Sitä erkaantuu väkisinkin luonnosta, kun asuu keskustoissa. Voi mummoja ja paappoja, jotka joutuvat maaseudun mökeistään cityjen palveluihin kuolemaan. Osatapa olla ajoissa cityvihreä.  

(Valokuva: SF-filmi, Prinsessa Ruusunen, prinssi kohtaa Ruususen pöheikön)

5.11.2017

"Metsässä on anketa", sanos valtuutett.




Onk sul anketa, kysys orava ihmiselt.


Ei ol anketa, gon marjoi riittää, sanos rastas.


Älä kuule tuu mulle, tai tulee anketa.



Mun mahas on anketa, sanos poikanen äirelle.


Ittelläs on, sanos bambi ja löi kantapäät yhteen.


Onkos nyt anketa, kysys tintti syksyn tuloa.



Ei ol, eikä tul, sanos toinen tint.


(Kuvat Iines)

29.10.2017

Mitä on suomalainen kirjallisuus?




"Liksom näkee kaikesta huolimatta monia valopilkkuja suomalaisessa kirjallisuudessa. Yksi niistä on viime vuosina esiin noussut maahanmuuttajakirjallisuus. Esimerkiksi hän nostaa irakilaissyntyisen, arabiaksi kirjoittavan Hassan Blasimin, jota brittiläinen The Guardian on kutsunut aikamme ehkä parhaaksi arabialaiseksi kirjailijaksi." (svt.nyheter  12.4.2017

Tähän hämmentävään tietoon törmäsin edellisessä keskustelussa Anonyymin kanssa, kun väittelimme siitä, mitä Rosa Liksom tietyillä sanoillaan perimmältään tarkoitti. Kyseessä on yllä olevan linkin artikkeli. 


Että arabiaksi kirjoittava irakilaissyntyinen kirjailija kirjoittaa uusiksi suomalaista kirjallisuutta? Eli että Irakin purkkajeesuksen kirjoittaja Hassan Blasim kirjoittaa suomalaista kirjallisuutta ja on suomalaisen kirjallisuuden uusi valopilkku? 


Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö teos olisi hyvä suomennettunakin, suorastaan loistava, mutta tässä ei ole nyt kyse laadusta, vaan merkityksistä. Eikä tässä ole kyse Hassan Blasimista, joka on valokuvista päätellen mitä miellyttävin ihminen. Olen vakuuttunut, että pitäisin Blasimista, jos kohtaisimme nokikkain.


Mitä on siis suomalainen kirjallisuus, mitä se pitää sisällään? 


Liksom puhuu nimenomaan suomalaisesta kirjallisuudesta mainitessaan sen valopilkun, maahanmuuttokirjallisuuden. Hän ei puhu Suomen kirjallisuudesta, mikä taas on hieman eri asia. 


Onko suomalainen kirjallisuus kaikki se kirjallisuus, jonka Suomen kansalainen kirjoittaa? Myös muuntaustaisen maahanmuuttajan arabiaksi, ranskaksi, englanniksi, sanskriitiksi kirjoittama? Vai onko suomalainen kirjallisuus  vain suomen-, ruotsin- tai saamenkielistä kirjallisuutta? 


Miksi The Guardian sitten kutsuu Blasimia arabialaiseksi kirjailijaksi? Miksi hänet meillä nimetään suomalaisen kirjallisuuden kirjoittajaksi? Pitäisikö meidän siis määritellä suomalainen kirjallisuus laajemmasta näkökulmasta? Vai pitäisikö meidän oikaista The Guardiania? 


Onhan  totta, että moni Suomessa toimiva kirjailija kirjoittaa jollain muulla kielellä kuin suomeksi tai ruotsiksi. Lukumäärän on Ylen tietojen mukaan arvioitu liikkuvan kuudenkymmenen ja yhdeksänkymmenen välillä. Yle kysyykin, miksi nämä erikieliset kirjailijat eivät saa Suomessa huomiota kansainvälisistä tunnustuksista huolimatta. 


Minulla on tähän keino. Auttaisiko asiaa, jos kirjailijat kieli-ihmisinä opettelisivat uuden kotimaan kielen ja kirjoittaisivat suomeksi? Hyvin moni maahanmuuttaja kirjoittaa sitkeästi arabiaksi, vaikka ollaan Euroopan lakeuksilla. 


Voin kuvitella, että tuntemattomien nimien suomennettuja teoksia ei eksy suomalaisen lukukoriin niin usein kuin suomenkielisiä tai tunnettujen kirjailijoiden suomennoksia. Äidinkieli on toki kirjailijan isänmaa, mutta pitäisikö tämä hieno sananlaskukin uudistaa? Vai voisiko asioita nimittää järjellisillä nimillä? Miksi suomalainen Suomessakin ei voisi kirjoittaa arabialaista kirjallisuutta? 


(Maalaus Eero Järnefelt, Marjastajat)


27.10.2017

Rokka silittelee metsästä löytämäänsä pupua



Helsingin Sanomien kriitikko Juha Typpö meni ja haukkui Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -elokuvan turhaksi elokuvaksi. Elokuva ei hänen mielestään perustele olemassaoloaan kovinkaan hyvin. Typpö ei oikein enää jaksaisi sitä vanhaa linjaa, joka jo tunnetaan. Mollbergin versiokin oli Typöstä parempi, koska siitä oli hävitetty isänmaallinen paatos.

Hetkinen! Hävitetty isänmaallinen paatos? Oli sota miten raadollista ja härskipuheista tahansa, niin eikö kaiken takana ollut nimenomaan isänmaallisuus, sen puolustaminen henkeen ja vereen? Sehän oli ajan henki, voimakas yhteisöllisyys sitoi koko kansan yhteen. Isänmaallisuus  on polttoainetta mille tahansa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiolle. Itse mietin  kirjailija Riku Korhosen lailla, pitäisikö kaikki kriitikot hävittää maan päältä. Korhonenhan on julkaissut raivoisan esseen kirjallisuuskriitikoista, joita haukkuu nimeltä mainiten. 

Typpö nälvii kautta kokosivun kritiikin Louhimiestä jopa siitä, että Louhimiehellä ei ole "mitään omaa tyyliä tai visiota" ja että välillä kamera tarkentaa pörrääviin hyönteisiin. Valokuvaajana itse näen tällaisen efektin kiinnostavana ajan seisauttamisena - motiiveja on monia. Typpö moittii myös sitä, että iso budjetti ei mitenkään erityisesti näy elokuvassa. Pitäisikö sen muka näkyä? Minusta kuulostaa hyvältä, ettei "tavallista isompi budjetti" näy kulisseissa. 

Näyttelijätkin saavat mitätöinnin osakseen: "Kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat" . Lopuksi Typpö nimeää elokuvan riskittömäksi, turvalliseksi ja mielisteleväksi Suomi 100 -juhlakuvaelmaksi. 

Arvostelut toki ovat kriitikoiden subjektiivisia näkemyksiä, mutta jos ne julkaistaan laajalevikkisellä alustalla, on niillä samalla  sen alustan  tuki. Täytyykin kysyä, tuliko Helsingin Sanomilta nyt uudet toinihavut. Tarkoituksellinen täysteilaus, josta lukijallekin tulee paha olo ja kummastus. 

Samalla tämä teilaus heijastelee sitä ikuisuuskysymystä, mikä ylipäänsä on taiteen tehtävä. Onko se hätkäyttää kokijaa uusilla näkökulmilla ja ajatuksilla, vai voisiko se olla myös kokijan mielihyvän nostoa, viihdyttämistä, tunteitten vahvistamista ja eläytymistä taiteen välityksellä, tarvittaessa jopa aina uudestaan. Esimerkiksi Rosa Liksom on sanonut, että kirjallisuus jopa ei saa viihdyttää lukijaa, sen tehtävä on ravistaa ja hätkäyttää lukijaa. Puistattaa tällainen ehdottomuus. 

Minusta tällainen typpö-liksomilainen ajatusmalli aliarvioi lukijan älyä ja tunteita. Ihmispolo on usein niin raskautettu omine murheineen, että haluaa myös viihtyä ja kokea tunteita taiteen äärellä. Aina ei jaksa haluta tulla ravistelluksi tai hätkäytetyksi, kun elämä on tehnyt sen jo. Ollaan kyllä hereillä ja usein tiedetään elämästä yhtä paljon ja joskus enemmänkin kuin taiteen tekijä itse. Ei taiteen tarvitse brassailla muka uusilla ajatuksilla, jos ihminen haluaa hiljentyä vaikka isänmaallisten tunteitten äärellä. Asia on monille pyhä ja harras, eikä se elokuvaa huononna, jos näitä elämyksiä saa kokea uudelleen. 

Olisiko tässäkin niin, että isänmaallisuus on se punainen vaate kriitikko Juha Typölle? Sekö olisi pitänyt riisua ja panna vaikka muutama uusnatsi sotilaitten joukkoon tolloilemaan ja virkistämään kansakunnan ajatuksia oikeille urille pois sotauhosta? 

20.10.2017

Muakin kähmitään



Face-ihmiset! Poistakaa tunnuskuvastanne se vaaleanpunainen rusettilogo! Nyt pitää olla Mua kans -tunnus, ehkäpä käsi, joka takamukseen tarraa! Tai jokin muu kampanjaa kuvaava kaunis kuva. Ja sen todisteeksi pitää mielellään olla aito ja tosi ahdistelukokemus, useampikin.

Minullakin on jokunen ahdistelukokemus, luulen, varma en ole, mutta kai seula nämä läpäisee. Ensimmäinen on se, kun teininä olin sukulaisissa kylässä. Nojailin ovenpieleen selkä oven karmia vasten ja takaraivo myös, ja siinä porstuassa seisoskeli pari maalaispoikaa. Toinen loihe sanomaan virnistellen ja silmät puserossani: Siinäpä on komias flikka. Olen varma, että tuo oli ahdistelua, sillä lopetin karmiin nojailun, punastuin ja häpesin ja käperryin kasaan. Mietin koko illan, olenko liian komias ja pitäisikö tehdä jotain rintajumppaa.

Toinen on se, kun tanssin tuntemattoman miehen kanssa. Hän esitteli itsensä insinööriksi ja likisti kiivaasti minut itseään vasten, ja toinen käsi hamusi persettäni. Meinasin tukehtua ja tunsin hänen elimensä. Mietin, oliko minihameeni liian lyhyt. Kolmas kerta oli samanlainen tilanne. Hieman outo mies hilasi minut tanssiessamme seinää vasten ja alkoi työnnellä siinä alapäällään niin, että olin puristuksissa hänen munansa ja tiiliseinän välissä. Tämäkin oli hirvittävä tilanne, kauheaa ahdistelua, kyllä miehet ovat kuolaavia sikoja.

Ja ehkä jokuset naiset. Nimittäin muistan ahdistavan saunakokemuksen parhaan ystäväni Mallun kanssa. Olimme juuri tulossa murrosikään, ja istuimme alastomina lauteilla ja vertailimme pimppejämme. Mallu sanoi, että sinulla on mehevä pimppi. Mallulla itsellään oli paljon kapeampi, olematon melkein. Mutta minulla on siellä kauneuspilkku, sanoin. Että kyllä ne naisetkin toisiaan ahdistelevat. Ottaakohan kampanja tämän näkökulman ollenkaan huomioon?

Lisäksi mieleeni nousee juuri nyt  aivan kammottava ahdistelutapaus, jossa MINä olen ahdistelija. Vedin nimittäin isää kikkelistä saunassa ja nauroin kikatellen. Olin alle kouluikäinen. Isää selvästi hävetti kauheasti ja hän ärähti. Se oli selvää ahdistelua.

Jos totta puhun, tuommoiset insinöörien likistelyt ja seinääntyöntötilanteet naurattavat minua, ja insinöörin puristuksiin saatoin jopa hieman reagoida. Eivät ne olleet minulta pois. Sukuvietti niissä vain muistutti olemassaolostaan, ja kai se on niin voimakas vietti, ettei joku miesreppana voi aina hillitä käytöstään tuntiessaan tai nähdessään naisen. Kenties hänellä on puutetta seksistä, niin kuin monella yksinäisellä on. Hirvittävän moni jää ilman. Ja jokunen liitossakin elävä kärsii kuulemma puutetta. Seksi pyörittää maailmaa, joten onko ihme, että se kulkee mukana katseissamme ja sanoissamme ja joskus näpeissämmekin.

Minusta vaarallisempia ovat väkivaltaiset puskaraiskaukset, sillä niissä ei seksillä ole mitään tekemistä, ne ovat silkkaa fyysistä väkivaltaa. Niitä varten kannattaisi pitää nyrkkirautaa ja pippurisumutetta taskussaan. Kun se haram/ei ja kädennosto ei tehoa, nyrkkirauta laulakoon.

Ja vielä - ei kai tällä Muakin on kähmitty -kampanjalla vaan haluta kiinnittää huomio pois näistä todellisista väkivaltaisista ja vakavista raiskauksista suuntaamalla huomio pikkuperversioihin, joiden kanssa nainen kuin  nainen pärjää a) huumorilla tai b) suomen kielellä  c) älyllä  d) potkulla esimiehen tai työtoverin  muniin? Kysyn vaan.

Moraalipaniikista puhuttiin Ossi Nymanin kohdalla juuri äsken, mutta tämä kampanjaan liittyvä  on ehtaa moraalipaniikkia. Ahdistelutapaukset operoivat yleensä sanallisella tasolla tai korkeintaan hipaisutekniikalla. Se vielä puuttuu, että alamme pyörtyillä, kun joku rassukka lähettää kikkelinkuvan sähköpostiin.

12.10.2017

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus


Puhelin soi eilen aamupäivällä. Tuntematon numero. Onkohan siellä nyt valepoliisi tai muu huijari. Oikein odotan että semmoinen soittaisi minullekin, jotta pääsisin näyttämään hänelle närhen munat.

- Iines Iinekselä

- Pertti Tukkila täällä, päivää.

- Päivää. Mitä sä myyt?

- Heh, en minä myy mitään. Lähestyn teitä sukututkimusasiassa.

- Ai anteeksi. Tulee niin paljon myyjäpuheluja.

- Noin minäkin sanon, kun tulee puhelu tuntemattomasta numerosta. 

Mies puhui hidasta ja huoliteltua kieltä ja teititteli minua. Hän kertoi löytäneensä nimeni  sukututkimuksensa linkeistä tutkiessaan sodassa kaatuneen setänsä taustoja. Hän eteni tavattoman verkkaisesti ja hienotunteisesti kysyen, sopiko jatkaa.  

Tässä vaiheessa olin jo valppaana, sillä äitini Tukkila-nimisen sulhasen kaatuminen viime sodassa hääpäivän aattona oli perheessämme ja koko suvussakin vaiettu asia, niin kova isku se oli ollut orpotytölle, joka oli kasvanut isoisänsä hoivissa. Äiti ei ollut päästä tapauksesta yli mitenkään, ja hänestä huolestuttiin jo.

Lapsuudessani äidin kapiokirstussa oli lakanarullapinon alle piilotettuna tummansininen, hopeanauhoin solmittu valokuva-albumi. Kun kerran katselin albumin kuvia, äiti yllätti minut, otti albumin pois ja sanoi, ettei sitä saa katsoa. Olin kuitenkin jo katsonut kuvia, joissa oli vaaleatukkainen nuori mies äidin kanssa, oli sama mies sotilaspuvussa, oli hymyilevä äiti veneen perässä ja lopuksi  äiti mustassa puvussa ja pillerihatussa, josta roikkui musta lyhyt harso. Kuva oli lohduttoman musta, puiston puut olivat lehdettömiä ja äiti seisoi valkean penkin vieressä hämärässä tihkussa puristaen pientä mustaa käsilaukkua käsissään. 

- Onko nimi  Eevi Elisa Sulonen teille tuttu?

- On. Hän on äitini. Tai siis oli. 

Tauko ja hengähdys. - No nyt meni lähelle.

Mies alkoi kertoa tarinaa,  jonka tunsin hyvin. Hän puhui hyvin rauhallisesti ja hitaasti, kirjakieltä. Hän kertoi alahärmäläisen suvun tunnoista, kun äidin sulhanen, hänen  setänsä oli kaatunut Kannaksella, kun kuulutuksetkin oli jo  luettu kirkossa ja häät olivat juuri edessä. 

- Meillä on ollut edelleen pala kurkussa, kun ei ole tiedetty äitisi kohtaloa.  Mutta siis tämä rauhoittaa, kun tiedämme, että hän jatkoi elämäänsä ja on elänyt hyvän elämän.

- Meilläkin, kun tapaus on ollut niin salattu. Ennen kuolemaansa äiti leikkasi albuminsa sivuja irti ja hävitti kaikki kuvat ja liimasi albumiin uudet kuvat. 

Minulle on nyt tulossa Alahärmässä otettuja kuvia tästä parista. Lähetän itsekin hänelle sen aineiston, jonka löydän tästä tragediasta. Toistaiseksi olen löytänyt vain kolme kuvaa. Täysin musta kuva äidistä surupuvussa lehdettömän puun alla, toinen kuva hänen sisarestaan samassa paikassa; hänelläkin on musta puku ja musta pillerihattu, mutta ei harsoa. Oma päättelyni on, että he ovat matkalla Alahärmään sulhasen hautajaisiin. Kolmas kuva on äidistä veneen perässä onnellinen hymy huulilla. Mahdottoman kiiltävä kihlasormus on näkyvästi esillä äidin sormessa. Kuvan ottaja ei voi olla kukaan muu kuin kaatunut sulhanen. 

Vaan ihmeellistä on elämä, ihmeellinen on ihmisen mieli. Miksi suru pitää salata ja piilottaa kirstun pohjalle, valkeiden lakanarullien alle? Minulle tapaus ei ole täysin auennut koskaan, ja aukeamattomaksi se varmaan jää.

9.10.2017

Lapsi on syntyvä




Kun some on tänään täyttynyt iloisista onnitteluista lasta odottavalle presidenttiparille, niin kuin sivistysmaassa kai kuuluukin, niin tunnettu toimittaja Maria Petterson kommentoi Twitterissä uutista happamesti: "Sanokaas joku muu työ, johon lapsen saaminen ei vaikuta mitenkään." Mulle ei tule mieleen ainoatakaan.

Häpeä Petterson! Olet yksi Suomen kovimpana pidetyistä  toimittajista, ja kirjoitat kuin teinityttö facessa. Onnittelut ovat onnitteluja ja erikseen, onniteltava on sankari. Eivät omat agendat kuulu juhlahetkiin, jollainen kauan odotetun lapsen syntyminen on. 


Nykyään on hienoa olla lapsi. Voi toteuttaa itseään ja sisintään kehdosta lähtien. Ei tarvitse olla poika tai tyttö, vaan vain vaikka nimeltään Vuue tai Rikkei. Mitä arvelette muuten kuvan lapsesta. Onko hän onnellinen neutraali ihmistaimi? Kumpi lienee, tyttö- vai poikaoletettu? Kuva on keskiajalta. 


Minusta on hauskaa, että maahan syntyy uusi ykkösvauva. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jokainen vauva on ykkösvauva vanhemmilleen, mutta tämän vauvan kautta saamme me kaikki nauttia vauvuuden sulouden seuraamisesta, tahdoimme tai emme. Minä ainakin tahdon, vaikken ole luonteeltani romanttinen höpsö enkä enkä kuningasmielinen. Kun yhteiskunnallinen tilanne on nyt niin masentava, synkkä ja riitainen, on ihanaa, että jotain positiivista ja ehkä kansaa yhdistävääkin tapahtuu


Että vaalivauva? On kai jokaiselle tarkkasilmäiselle selvää, että lapsia ei tehdä kello kädessä.. Etenkin kun mies on käytännössä seitsenkymppinen. Se on kuitenkin selvää, että tuleva vauva nostaa Saulin kannatuksen pilviin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. 


(Maalaus Bartolome Gonzalez 1564-1627)

30.9.2017

Hei elämää!


Harva asia saa minut pillittämään katsoessani tai lukiessani, vaikka huomaankin jonkin verran herkistyneeni viime vuosina.  Katsoessani joskus sen Hei elämään  katkelmaa - vai mikä on tuon ohjelman nimi, jossa laulajat pillittävät, kun joku toinen laulaa heidän laulujaan - minua ei itketä  yksikään laulu. Boooring, enkä voi sille mitään, että kyynel ei herahda saati valu yli äyräiden. 

Sen ymmärrän, että jännittävässä paikassa herkkiä taiteilijoita itkettää. Eläpäs itse viikko kahlehdittuna johonkin hotelliin tiukassa symbioosissa ärsyttävien kollegojen kanssa, niin voisit itkeä sinäkin.

Mauno Koiviston hautajaisia seuratessa sen sijaan kyynelehdin nenäliina hyppysissä, samoin itsenäisyyspäivän lauluja kuunnellessani. Liikuttavaa  oli  katsoa, kun vanha veteraani lauloi Sauli Niinistölle itsenäisyyspäivän juhlassa Veteraanin iltahuutoa. Olen katsonut sen Youtubestakin. 

Vaan nykyisin olen kai niin tottunut ihmisen kohtaamiin julmuuksiin, etteivät ne hätkäytä samalla tavoin kuin pari tämänpäiväistä lukemaani uutista. Nimittäin pienet herttaiset lapsukaiset ovat jossakin päin Suomea mätkineet siiliä mailoillaan tai jollakin kepillä. Yleensäkin lasten harjoittama eläinten pahoinpitely on uutisen mukaan lisääntynyt merkittävästi. 

Toinen uutinen oli se, jossa golfaajamies oli läiskäissyt mailallaan pään irti valkoposkihanhelta. Pää oli lentänyt kaaressa jorpakkoon. Oikeastaan en ihmettele. Golf on aika sieluton urheilulaji. Kesällä muuan golfaajapariskunta mietti, vaihtaisiko golfin suunnistusharrastukseen, kun se on nyt kuulemma trendikästä. 

Näissä tämänpäiväisissä  on sellaista julmuutta, joka saa voimattomaksi, itkettää ja raivostuttaa. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei pikkuinen lapsi ymmärrä, että teki pahaa siilille. Kyllä ymmärtää! Jo tarhaikäinen ymmärtää, että hakkaaminen sattuu. 

Lapsi ei ymmärrä ainoastaan siinä tapauksessa, ettei kukaan ole hänelle sitä koskaan kertonut: et saa lyödä, se sattuu.  Jokaisella lapsella on vastuullinen kasvattaja, ja ellei ole, hänelle järjestetään sellainen. Lapsi ei voi selvitä tarhasta läpi tai edes seitsenvuotiaaksi ilman, että olisi kuullut joltakulta tämän selityksen tai kiellon joskus. 

Vai voiko?  Tänään kierrellessäni isoa kirpputoria käytävillä juoksenteli pari kolme tarhaikäistä lasta vailla valvontaa. He ottivat myyntipöydiltä sumeilematta esineitä ja kuljettivat niitä toisille käytäville, leikkivät leluilla ja huusivat ja mekastivat. Kukaan ei kuulunut kieltävän heitä, kukaan ei tullut katsomaan heitä. En edes tiedä, kuka oli riehujien äiti. Jossakin hän ilmeisesti oli täysin piittaamatta lapsistaan. Lapsilla oli rajaton vapaus tehdä mitä tekivät. Arabiat helisivät ja lattia täyttyi leluista.

Loppukevennys: Sain kirpputorilta Pentti Saarikosken Prahan päiväkirjat kolmella eurolla ja villasukat viidellätoista eurolla. Käsityöllä tienaa enemmän kuin kirjoittamisella. Nyt harmittaa, etten ottanut myös Nenän pakinoita. Sekin olisi ollut vain kolme euroa. Ehkä minun pitää vielä hakea se sieltä.

Vaan sanokaapas te, miksi ihminen rääkkää eläintä, merkitsee omistamansa karjankin korvamerkein  lävistämällä herkät korvat, tai  miksi eläviä poroja kuohitaan puuduttamatta? Poroerotus on hirveää kidutusta. 

(Valokuvassa Lumo )

26.9.2017

Oi rakkahin



Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogiini runon rakkaudesta. Tai pikemmin tein, pykäsin, koostin Googlen hakukoneen silloin jo laajasta materiaalista poimimalla mielestäni merkityksellisiä rivejä allekkain kokonaisuudeksi.

Eteen avautui väkevä ja intohimoinen rakkaus, jonka jokuset kommentoijat näkivät synkistelynä. Minä en. Minusta rakkaus nyt vaan oli väkevä tunne, joka ei ollut vain onnellista hattaraa, vaan myös valtavaa tunteen paloa ja tuskaisia parahduksia: Oi Lauri!

Vaan miten rakkaus lie muuttunut kymmenessä vuodessa? Jos se vuonna 2006 oli mustaa ja punaista, niin minkälainen on sen kuva nyt kymmenisen vuotta myöhemmin? Katsotaanpa! Näin se menee, poiminnat siis Googlesta erilaisilla rakkaus-sanaliitoilla. Tehkääpä omanne, jos olette eri mieltä rakkauden nykyolemuksesta. Ja vaikkette olisikaan.



RAKKAUS VUONNA 2017

Minun Rakkauteni is on Facebook.

Rakkaus on yksilöllinen asia, mutta
hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi
hän tekee minusta ensimmäisen
hän on minun suurin ihailijani.

Minä ja hän, tiedän sen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen.

Minä. Minun rakkauteni on puhdasta.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se/
En etsi rakkautta, elän siinä, olen se. 
Minä olen rakkaus.


Hieman olen nyt huolestunut näistä rakkauden kasvoista, jotka runo meille avaa, mutta voin olla väärässäkin. Nimittäin eikös se mennyt niin, että Jumala on rakkaus? Vai Jumalakos tuossa lopussa puhuukin? Vai?

(Veistos Hannu Riikonen)

19.9.2017

Tulta munille



Tämän sukupuolineutraaliuskeskustelun aikana mieleen tulee väistämättä se, mitä teemme sitten alastonpatsaille, joissa sukupuoli on jopa kantava voima. Miten suhtaudumme Michelangelon Daavid-patsaaseen, Indecline-ryhmän pykäämään Trump-patsaaseen, joissa molemmissa ihmisen sukupuoli on korostuneesti esillä?  Jos kerran kielestä poistetaan mies-loppuiset nimikkeet, eikö muukin taide tulisi samantien karsia sukupuolisuudesta? Miten käy eroottisen taiteen? Voisiko Mimosa Pale vielä vetää perässään kaupungin kaduilla jättihäpyä? Eihän se ole sukupuolineutraalia!

Paras analyysi tästä Aamulehden käynnistämästä keskustelusta on Katleena Kortessuon Ei oo totta -blogissa. Lehtihän ilmoitti, että se pyrkii eroon vakiintuneista mies-loppuisista ammattinimikkeistä. Tarkoitus on hyvä, mutta tuntuu kummalliselta, jos jokin lehti alkaa käyttää eri termejä perustuslaillisista nimityksistä  kuin asianomainen instanssi itse, toteaa Kortessuo. Juuri näin!

Jokamiehenoikeus on kelpoisa ja kieleen vakiintunut ilmaisu, samoin eduskunnan puhemies on juuri niin kunnianarvoisa, kun tehtävä edellyttää. Puheenjohtaja ei ole samanlainen kattava yläkäsite. Unohtaa ei sovi sitäkään, että man tarkoittaa alunperin myös ihmistä. 

Asiassa ei pidä totisesti vauhkoontua, ja kaikkia mies-sanoja ei kannata ampua alas. Monestihan nimike vaihtuu yleistyessään pikku hiljaa, kun käyttäjät vaihtavat sen tavallaan  itsestään. Tämä on normaalia kielen kehitystä: kieli muotoutuu kansalaisten puheessa. 

Muutosprosessi on hidas, mutta kestävänlaatuinen. Sen sijaan sanoja, joita vasiten keksitään, hylkäytyy itsestään. Tällaisia ovat mm.: eriö (vessa), lieke (sähkö), tyhjykkä (nolla) ja vaikkapa sanaluokat lausukka, mainikka, perukka, nimukka. Kannattaa huomata sanojen kotimaisuusaste. Nämä vakiintuivat verbinä, adjektiivina, substantiivina ja nominina.

Jostain luin sellaisen ehdotuksen, että mies-lopun voisi korvata nais-lopulla: lakimies - lakinainen, luottamusmies - luottamusnainen. En pidä tätä pahana, ellei sitten ole yhtä sanaa, joka kattaisi molemmat. Esimerkiksi juristi kattaa sekä naisen että miehen. Luottamusmiestä on vaikea korvata millään sukupuolen korostumatta. Henkilöstön edustajaa on ehdotettu, mutta eihän se tottavie ole tehtävänimike vaan tilapäinen luonnehdinta. Aamulehti ei tainnut huomata, miten vaikean tehtävän se itselleen asetti.

12.9.2017

Näin avaat oven oikein



Ylioppilasmaailmassa kuohuu. Nimittäin viime maanantaina alkaneissa ylioppilaskirjoituksissa on pitkän kielen kuullun ymmärtämiskokeissa käytetty lähteenä äärioikeistolaista sanomalehteä, Breitbart Newsia! Skandaali on vitosluokan  hurrikaaniin verrattava. 

Ai kauheaa siis. Nuoret ovat altistuneet muulle kuin perinteiselle medialle. Helsingin Sanomien närkästynyt toimittaja nostaakin luurin ja soittaa hermokeskukseen kysyäkseen hairahduksen syytä. Puhelimeen vastaa yo-tutkintosihteeri Anna Hatva-Jokinen.

- Me ei kyllä tiedetty tämmöisestä äärioikeistokytköksestä

- Ei me tunnettu sivuston mainetta

- Joo, lupaamme olla käyttämättä enää äärioikeistolaisia lähteitä.  Miten olisi Huffington Post? Ja Helsingin Sanomat? 

- Ai että sopii. No hyvä, käytämme jatkossa vain niitä, sallittuja lähteitä. Kiitos ja anteeksi. 

Näin Hatva-Jokinen tulee luvanneeksi, että äärioikeistolaisia sivustoja ei käytetä jatkossa ylioppilaskokeiden lähteenä, ei koskaan. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin, ollaan edelleen sananvapauden mallimaa. Kunhan saadaan vielä lisää vihapuhepoliiseja, niin saadaan internetkin puhtaaksi, koko somemaailma hyvään hallintaan.  

Ilta on tullut. Helsingin Sanomien toimituksessa huoataan helpotuksesta. Kyllä valppaana saa olla. On  tämä toimittajan työ kovaa, mutta kivaa, kun on niin selvät askelet, joiden mukaan edetä, avata ja sulkea, ovi kiinni, ovi auki.  Kuin se sketsien kesämies:

Miä en saa lukee Breitbert newsia, 
miä en saa lukee Mitä vittuu, 
miä en saa lukee Kansa taistelii, 
miä en saa lukee Sotaveteraanii, 
miä en saa lukee Suomenmaata, 
miä en saa lukee Sinist tulevaisuutta,
miä en saa lukee Daily mailii,
miä en saa lukee Sepastian Tynkkysen monikulttuurissii uutissii.

Miä saan lukee Hesarii
miä saan lukee Daily mirrorii,
miä saan lukee Huffingtonin postii,
miä saan lukee korraanii,
miä saan lukee Vihreetä lankaa
ja miä saan lukee Pirkkalan monistetta
ja miä saan lukee Antifa commii. 

(Video Yle 1979, Youtube)

7.9.2017

Lapsi on mainio manipulaation väline



Kun näinä päivinä kuulen sanan lapsi, poistan aseestani varmistimen. Älkää säikähtäkö. En minä lasta ampuisi, vaan lapsella ratsastajat, lapsen hyväksikäyttäjät. 

Lapsi lienee nimittäin  maailman käytetyin manipulaatio- ja mainosväline. Lapsella ratsastetaan härskisti myymällä omia ideologioita lapselta kysymättä.  Mikään ei myy niin hyvin tuotetta tai aatejärjestelmää tai järjestöä kuin suloinen tai kärsivä lapsi mainoksessa tai esitteessä. Jos kuvassa on suloinen lapsi, on tärkeää, että lapsi on hieman pullea ja hymyilevä, jos taas kärsivä, lapsen on paras olla tummaihoinen, laiha, kenties jopa kärpänen poskella tai radikaalissa tapauksessa kyynelkanavassa.

Kukapa voisi olla heltymättä lapsen kärsimyksen tai kuoleman edellä. Muistetaan hiljaisesti pientä Aylan Kurdia.  Avuttoman lapsen kärsimys tai maisen elon päättyminen alkumetreille saa meidät tuntemaan itsemme syyllisiksi ja avaamaan sydämemme ja rahapussimme, ja näin sen kuuluu ollakin. Lapsi on aina viaton ympärillään oleviin tapahtumiin. 

Vaan kun aikuiset miehet alkoivat pari päivää sitten itkeä somessa Suomen oikeusvaltion laillista pakkopalautuksen toimeenpanoa, ja vieläpä yltiökiihoittunein sananvalinnoin ja tulkinnoin (Suomi poistaa pahat vauvat), niin ollaan kaukana totuudesta ja rehellisyydestä sanankäytössä. En tunne Jori Eskolinin sometuotantoa, mutta mies lienee kärjistämisen ja totuudesta vieraantumisen mestari. Samoin kuin Jari Tervo.

Oikeastihan kyseisellä äidillä on Afganistanissa ennestään  kaksi pientä lasta, jotka olivat jääneet sinne äidin lähdettyä maasta, ilmeisesti miehensä vainoamana. Siltikin - teen nyt itsestäni pyhimyksen - minä en olisi pystynyt jättämään kahta pientä lastani missään oloissa. Olisin kärsinyt heidän kanssaan, heitä suojaten. - Lisäksi Afganistanissa elää kaiken aikaa noin 3,7 miljoonaa lasta, vaikka maa on epävarma ja varmaan turvatonkin. Pitäisikö heidät kaikki siirtää?  

*

Enemmän kuin julkkismiesten lapsia koskevat somehysteroinnit ja twitter-älämölöt minut herätti kuitenkin muuan maailmanlaajuinen järjestö. Nimittäin Unicef tulee nyt vainajienkin kukkarolle. 

Televisiomainoksessa näet kehuttiin yhtäkkiä suuria ikäluokkia ja vanhuksia makein ja me-henkisin sanoin sanoin: me teimme Suomen hyvinvoinnin, me teimme Suomen. - Annetaan nyt vielä testamenttikin, tehdään lahjoitus Unicefille! 

Onko mitään muuta instanssia, joka pyytää ihmisiltä testamenttilahjoituksia? Ja tässäkin käytetään lapsia hämärtämään vanhusten usein jo vähän haperaa yläpään toimintaa. Maailman lapset tarvitsevat rahanne, mummot ja paapat. Ettäs tiedätte. 

(Valokuva Dariusz Sankovski)

28.8.2017

De va kukku de



Laittomasti maassa oleskelevien toimeentulotuesta käydään kiivasta keskustelua. Sanotaan, että tuet takaava perustuslaki ei koske kuin maan kansalaisia:
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Tämä on kukkua. Laki ei koske kaikkia maan kansalaisia. Se ei koske esimerkiksi opiskelijoita, joiden tulee elääkseen otaa lainaa, ainoana erillisryhmänä Suomessa. Opiskelijoita oli Suomessa Tilastokeskuksen mukaan muutama vuosi sitten 1,2 miljoonaa.

Lisäksi opiskelijat  voivat tahtomattaan ja syyttään olla tilanteessa, jossa rahaa ei yksinkertaisesti ole eikä tilapäistyötä saa. Laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia auttamislaki kyllä koskee, samoin oikeus tai velvollisuus opiskella tuen varassa koskee heitä. 

Minulla on tästä opiskelijoitten tilanteesta omakohtainen esimerkki. Kun tyttäreni opiskeli ensimmäisiä vuosiaan, sattui niin että eräänä kesänä  hän ei saanutkaan luvattua työpaikkaa ja oli tyhjän päällä alkukesän. Itsellänikin oli tiukkaa lainojeni kanssa, ja kehotin häntä marssimaan sosiaalitoimiston luukulle. Minulla oli käsitys, että jokainen ihminen saa yhteiskunnalta jotakin apua pakkotilanteessa, etenkin kun syy työttömyyteen ei ollut hänen vaan työnantajan äkillisen perumisen.  Olin väärässä. 

Sosiaalitoimisto nimittäin pyysi hänen muutaman kuukauden tilitietoliuskansa nähtäväkseen, ja kun niistä ilmeni, että minä äitinä olin maksanut hänelle silloin tällöin pikkusumman, tuki evättiin ja käskettiin pyytää lisää äidiltä. Näin on käynyt muillekin tilapäisesti rahattomille opiskelijoille: rahaa ei heru, jos kotoa on tullut hiukankin avustusta, ei vaikka opiskelija on täysi-ikäinen. 

Jokin tuossa systeemissä haisee. Ihmiset eivät olekaan perustuslain auvoisista sanoista huolimatta tasavertaisia. Jotkut saavat tulla toimeen omillaan, vaikka omia ei olisi. Jokusia taas autetaan kaksin verroin, vaikka he eivät ole maan kansalaisia.

Minusta perustuslakia pitää tältä osin uudistaa. Se herättää näinä päivinä ymmärrettävää katkeruutta suomalaisissa ihmisissä, jotka kamppailevat toimeentulonsa kanssa. Kun jokuset saavat toimeentulon vain marssimalla Suomeen ja ilmoittamalla väärät henkilötiedot, se ei herätä luottamusta perustuslakiin eikä poliitikkoihin.

Perustuslaki tulee kirjoittaa radikaalisti muuttuneisiin oloihin. Laittomasti maassa olevien hätäapu akuutteine terveydenhoitoineen on inhimillistä, ja sitä tulee antaa. Mutta ellei lupaa yhden valituksen jälkeenkään myönnetä, se on oikeusvaltion ja EU:n yhteisten säädösten mukainen päätös -   maasta pois ja heti. Ei kirkon suojiin, vaan lentokoneeseen, vaikka koko naispapisto, Kari Mäkinen  ja Touko Aalto roikkuisivat koneen siivissä. 

20.8.2017

Sananen ihmisvihauksesta


Kuten tunnettu ympäristöaktivisti Pentti Linkola on todennut,  ihmisiä tulisi alkaa listiä hengiltä, sillä maapalloa uhkaa ensinnäkin väestöräjähdys. Toiseksi ekokatastrofi. Väkeä olisi eliminoitava ja lentomatkailu kiellettävä, tilalle kiesit ja hevoset, miksei aasitkin. Itse valitsisin mieluiten koiravaljakon ja matkustaisin ehkä Siperiaan, maata pitkin, niin näkisin enemmän.  

Nuorempana suhtauduin Linkolaan lievästi sanottuna  epäröiden, sillä olin tulisieluinen heikkojen ystävä ja puolestapuhuja. Olisi ollut kyllä kiva olla linkolalainen, se olisi ollut trendikästä. Kyllä minä joitain perustelujakin olisin keksinyt.

Nykyään alan kallistua yhä vahvemmin Linkolan ekofasismiin. Mikä on ihminen ollakseen luomakunnan herra? Olio, jolla on kehittyneimmät aivot, mutta joka eniten tuhoaa maapalloa ja riistää reviiriä muilta elollisilta. On paha lajitovereille ja eliminoi niitä, jotka ajattelevat toisin kuin itse.  

Jotenkin tähän aikaan sopii mainiosti ihmisvihaus. Löytyisiköhän sille muita perusteluja kuin nyt pinnalla oleva muukalaisviha? Kun en osaa pelätä mustaa miestä, vaikka se heiluisi puukko molemmissa käsissä Turun torilla. Pikemminkin säälittää munaton mies, joka puukottaa ihmisiä selkään. Selkäänpuukottaja. Ja vielä naisia, äitejäkin. Reppana, kohtalo heittänyt onnettomaan kulttuuriin.

En minä tiedä, jaksanko oikeasti vihata, sillä se vaatii liikaa energiaa. Pikemmin turrun ja annan yltiösuvakkien raivota. Ne kaikkein kiukkuisimpia nyt ovat ja mäiskivät pelkääviä tolkun ihmisiä olan takaa, kun  mustan miehen pelko kuulemma kasvaa hirveästi. Yhtään ne eivät vihaa tappajia. Se on harmi, sillä niillä on hirveästi ääntä ja vimmaa. Jos siihen leiriin menisi inisemään jotakin vastaan, höyhenet pöllyisivät ja inisijä viruisi kynittynä hiekkapöllyn seassa.

Ja sanoihan hyvä presidenttimmekin, ettei vihalle saa nyt antaa valtaa, ja samoin sanoivat pääministeri, sisäministeri ja Päivi Nerg sekä arkkipiispa Kari Mäkinen.  Jos näin viisaat ihmiset ohjeistavat kansaa, pitäähän puhetta kuunnella. 

Vaan mitähän Pentti Linkola ajattelee tästä kaikesta touhusta? Pentti, idolini, ihana vimmainen ihmisvihaajani. Taidat olla sitä mieltä, että puukkomiestä ei olisi saanut estää, vaan olisi tullut työntää se lapsikin puukolle?  Ettäs kehtaat, Pena.


(Valokuvassa ympäristöaktivisti Pentti Linkola Teneriffan auringossa grillauttamassa itseään)

14.8.2017

Sardinialainen miniä



Tänään olen kohdannut maatalon emännän, jolla on sardinialainen miniä. Hän istui laboratorion aulassa miehensä virtsaputki sylissään. Siis näyteputki. Miehellä on selkä sökönä, mutta sen sijaan eturauhanen kunnossa, syövän jälkeen. Emännällä itsellään on naksuvat nivelet ja nivelrikko. Siat vietiin teurastamolle, poika siirtyi viljelyyn, vanha pari muutti kirkolle lähelle palveluita. Tyttärellä on ollut rintasyöpä, ja emännän isäkin on huonona,  lihasvoimat huvenneet, 94-vuotias, kaatuilevaa sorttia. Vaan emännässä on puhtia, pieni laiha, hymynaamainen, puhetta tulee jatkuvana virtana.

Aktiivinenkin emäntä on. Hän opiskelee kansanopistossa italian kieltä. - Muistuttaa lukioranskaa, sanoo emäntä ja onnistuu yllättämään minut.  Hän oikein innostuu. - Sardiniassa puhutaan sardiniaa, joka on Sardinian oma kieli, hän opettaa.  Ja hyvä kun opetti, sillä sitä en tiennytkään! Sitäkään en ollut ennen huomannut, että Sardiniahan sijaitsee lähempänä Afrikkaa kuin Italian mannerta.

Taksikuskiltakin opin tänään uutta. Maaseudulla taksiliikenne on kuihtumassa. Ajot ovat vain sairaskyytejä,  juopotkaan eivät tilaa enää viinanhakureissuja tai huviajeluja Turkuun. Ehdotin hänelle palvelujen laajentamista. Esimerkiksi asiointikäyntejä minunkaltaisilleni kipsikintuille. Passausta postin malliin.

Tuntuu kummalliselta, että monenlainen palveleva työ loppuu ihmiseltä. Luulisi, että pienet yritykset kannattavat, saati taksiyritys. Vaan ei,  julkinen liikenne syö täälläkin taksit. Mummut odottavat joka toinen tunti kiertävää paikallisbussia ja sovittavat menonsa siihen.

Yleensäkin kaikki halutaan massatuotannoksi, julkiseksi, valtion kontrolliin, ikään kuin siirryttäisiin kohti yhtenäistä sosialismia.  Kaikille samanlainen kasvatus: lapset vauvoina valtion huostaan, ilmaiseen laitoskasvatukseen, jota varhaiskasvatukseksi kutsutaan, sitten kouluputkeen, jossa opetuksen päähuomio on erojen umpeenkurominen tasimalla heikommille hyvää lahjakkaat unohtamalla, sitten jatkokoulutusputkeen ja valtion kontrolloimiin töihin tai valtion elatukseen Kelan asiakkaaksi.

Ja mikä kaikkein kummallisinta, elävään vuorovaikutukseen perustuvasta työstä, kuten opetuksesta ja terveydenhoidon kohtaamisisista  halutaan vähentää työntekijöitä ja siirtää vastuita koneille, digitalisaatiolle.  Asioita sovitaan piuhoja pitkin, koneitse, vailla kontaktia. Puhutaan jopa kouluttomasta, kirjattomasta  ja opettajattomasta koulusta. Eli oppilaat viettävät päivän metsässä oppien ilmiömäisesti eri ainekokonaisuuksia korpimaastossa. Mitähän yksityisyrityksissä tapahtuisi, jos johtaja siirrettäisiin sivuun ja työntekijät tekisivät tulosta itseohjautuvasti jossain Kuusamon eräkeskuksen puskissa?

Ennen puhuttiin osaamisesta, vuorovaikutustaidoista ja sosiaalisuudesta. Millainen on tulevaisuuden ihmiskuva, jos nämä arvot jäävät jalkoihin? Ja olennaisin kysymys: onko tämä modernia sosialismia. Kaikille samanlainen kasvatus valtion toimestaa. Ellei joku pysty, hänelle korvataan se maksamalla erotus lisäresursseina tai käteisellä. Kylmät väreet. Maailmassa tarvittaisiin uusi henkinen vallankumous.

Vaan Sophia Loren ilahduttaa. Mikä verevä ihminen, ja mikä kaunis kieli! Ja miten kaukana kylmä maailma on Italiasta ja Sardiniasta! Ja Suomesta..

8.8.2017

Säästän teidät Kafkalta





Voisin kirjoittaa teille kafkamaisia kuulumisia sairaanaolosta, kipsivankeudesta löhötuoliin, vanhenemisen raadollisuudesta, sadepisaroitten valumisesta ikkunalasia pitkin kuin Humphrey Bogart ja Laureen Bacall -elokuvissa, raatokärpäsen lennosta huoneistossa - reitti on varsin mielenkiintoinen, Ylen kello kahdeksan, yhdeksän, viiden, kuuden, puoli yhdeksän ja yhdentoista uutisista plus mainostelevision seitsemän ja kympin uutisista, voisin pitää esitelmän huutokauppakeisarista, matti röngästä, mikko kuustosesta, jenni pääskysaaresta, paula norosesta, andrei wickströmistä, sampo marjomaasta, nina lahtisesta, ketosesta ja myllyrinteestä ja monesta muusta skeidamestarista.

Kun ihminen on todella kipeä, eristyneessä tilassa, hän ei havaintojeni mukaan ala lukea korkeakirjallisuutta tai katsoa taideteatteria tai syvällisiä laatusarjoja. Luontodokkari on korkeinta älyllistä tasoa, jonka hän jaksaa, senkin lyhennettynä. Älykäskin turtuu ja hakee kevennystä vankeuteensa hakemalla tavallisia viallisia, heikkoja ja typeriä ihmisiä, joita parveilee  kepeissä viihdeohjelmissa, juuri niissä, joita hän haukkuu terveenä ja voimissaan. Ihminen voi jopa alkaa jälleen tekemään sanaristikkoja, noita ruudukkoja, joita täytettiin viimeksi 80-luvulla ennen internetiä. Tämän kaiken kokeneena voin vannoa, että vajoamisenne tulee olemaan samankaltainen, jos niin ikävästi käy, että katkaisette koipenne eikä teillä ole kokoaikaista passaria vierellänne.

En siis kirjoita teille kafkamaista novellia siitä, mitä temppuja yksinäisen kipsijalkaisen tulee tehdä saadakseen pesusienensä ulos aurinkoon terassille tuulettumaan. En kirjoita siitä, miten hän lopulta ahtaassa alakerran vessassa kiskoo nenäliinapakkaukset pois muovistaan saadakseen siitä kääreen sienelle, jonka voi ripustaa kainalosauvaan kuljetusta varten. En kirjoita siitä, miten hän vasen jalka muovipussissa ja sauvat pyykkitelineen nojalla huomaa hiukset pesusienessä. Siis jumal auta! Onko hänestä tulossa karvaton vanhus! Miten pesusieni voi olla täynnä sienen solukkoon menneitä hiuskarvoja? Niitä tulee sienen uumenista koko ajan lisää, vaikka sieni on ostettu kesäkuussa. Voin vannoa, että jos ihminen on tässä nainen, hätä on kovempi kuin jos hän olisi mies. Mies voi hyvinkin olla kalju.

Jätetään tämä kafkamainen itsensä kokeminen. Pääsen sentään  jo takapihalle ja postilaatikolle. Ja on sentään jäljellä enää seitsemäntoista kipsipäivää, mikä tekee yhteensä vain 418 tuntia 15 sekuntia. Kohti vapautta.

*

Maailmanmenosta olen muuten sitä mieltä, että on aika lopettaa alistavan kulttuurin hyysäily. Ihanaa, nautin! Siis siitä, että joku uskalsi kirjoittaa asialliseen tosimediaan nuo sanat: "alistavan kulttuurin hyysäily".  Sydämeni hypähti! En olekaan ainoa rasisti ja tyhmä tolkun ihminen. Meitä on muitakin. Olen pelastettu! Jossakin päin Helsingin Sanomia noin luki. Joku ajattelee noin.

Suomi on todellakin ainoa Pohjoismaa, jossa ei laissa ole määritelty rikoksiksi kunniaväkivaltaa, lasten sukuelinten silpomista ja pakkoavioliittoja. Minua jää vaivaamaan, miksi tällainen hirveä barbaarisuus on muualla määritelty erikseen rikokseksi, vaikka yleensä jo rikoslakipykälät tuomitsevat kaikenlaisen väkivallan rikokseksi? Miksi mualla, miksi ei meillä?

Enkä malta olla lopuksi toistamatta aiemmin toistamaani: Go, Laura, go. Olet kuin piristävä aurinko sosiaaliskeidaa suoltavien demari-ja vasemmistonaisten rinnalla. Saadaan vähän iloista pöhinää ja sopivaa äimistelyä jo itsestäänselväksi luultuun vaaliin. Sauli kuitenkin voiton vie, mikä on hyvä asia.


31.7.2017

Heinäkuun viimeisenä



Äärimmäisen paljon sopimattomia sanoja on pärissyt suustani tänäänkin. Kun klenkkaa keppeineen avaamaan ikkunaa, laskee sauvat kaapin nojalle, ja sitten kääntyessään yhdellä jalalla kolauttaakin murtuneen nilkkansa odottavaan sauvaan, ei suusta tulee hyräilyä. En ole tiennyt, että olen tarvittaessa hyvänlainen manailija. Olen oman käytön kautta nyt tutustunut suomalaisen kulttuurin laajaan voimasanakirjoon.

Olen edelleen etupäässä tuolin vankina, mutta liikkuminen on hieman helpottunut sauva- ja kävelytekniikan hallinnan myötä. Ja kipukin alkaa asettua, kun on hiljaa. Tässä tilanteessa on se hyvä puoli, että itsensä näkee uudessa valossa. Huomaa olevansa tärkeä joissain asioissa ja taas mitätön tekijä jossain muussa. Jokseenkin korvaamaton olen huushollinpidossa, kohtalaisen kaipaamaton iltaterassiseuralaisena muutaman ystävän kanssa. Luulen niin. Puhettani pitää odottaa ja keskittyä kuuntelemiseen, koska puheeni pätkii ja tulee vaikeasti. Tulee kuitenkin, jos malttavat hieman antaa tilaa. Olen lisäksi jankkaaja, tahdon upota asioihin.

Lehdessä kiistellään siitä, pitäisikö Kabulissa siepatun suomalaisnaisen sieppaajalle maksaa, jotta nainen vapautettaisiin. Toivoisin voivani ajatella, että ei pidä, sillä se on terroristien tukemista. Vaan en voi, kun kyseessä on kuitenkin ihmishenki, viaton naisihminen. Maksettakoon lunnaat ja vapautettakoon piinattu. Ehkä hän on nyt oppinut, ettei kannata olla liian  hyväuskoinen. Sinisilmäisyys ei ole toimiva työkalu hyväntekeväisyydessäkään. Ja uskonnon nimissä yhdenkään sisaren ei kannata lähteä maailmaa parantamaan.

Sitä ihmettelen, miksi jokuset nostavat Helsingin yliajajan onnettomat ja ohuet rajakkisidokset yliajon vaikuttavaksi tekijäksi, vaikka mies on umpihullu ja ollut hoidossa kymmenien vuosien aikana toistuvasti. Itse he saattavat korostaa esimerkiksi Pariisin-iskun allahu akbar -miekkosen mielenterveyden ongelmia. Pyhä yksinkertaisuus hyväksi julistautuneiden ihmisten sokeita kohtia!  Monet ovat oikeasti  niin täynnä kaksoisstandardeja, että niitä pursuaa korvistakin ulos. Missään leirissä ei olla viattomia.

Vaan tunnin kuluttua on elokuu, ja illat tummuvat. Tänään suuri parvi nuoria rastaita elämöi pihapuissa. En osaa sanoa, miksi, sillä näihin aikoihin lintumaailma on yleensä hiljainen. Työt on tehty, elämistä vain vähän vielä harjoitellaan. Merihanhetkin ovat tulleet rantapellolle, kuulen. Kimeät äänet täyttävät aamuyön, ja kaipaan hiljaista kävelyä kameran kanssa. Kohta pääsen irti jalkapannasta, vielä 24 päivää vankeutta. Nyt suren siskoanikin, joka ei saa puhelinyhteyttä juoppoon mieheensä. Viimeksi, kun sisko palasi ulkomailta, mies makasi verta vuotavana terassin lasioven päällä. Ihmisillä on ristinsä. Joskus tuntuu oudolta kuvitella, että jonkun elämä olisi keveää huolista, oikeasti. Että joku voisi pyöriä vain oman napansa ympärillä.

25.7.2017

Kipsissä



Lumo on tullut kylään.  Aluksi se oli hieman kipsissä. Nyt se jo katselee maailmaa tyynesti, ja antaa väliin tekokissalle turpiin, tulee syliin ja valuu alas kuin räsynukke,  ihan kuin ei olisi luita ollenkaan.

Muutoin olen istuskellut paljon viime päivinä, kipsin vuoksi, kinttu ylhäällä, paljaat varpaat pilkistäen punaisen kipsin päästä. Viisi viikkoa sauvojen kanssa, tai kaksi viikkoa on lääkärin ohjeen mukaan puolivaraus kipsatulla jalalla, sen jälkeen täysvaraus kivun sallimissa rajoissa.

Voin kertoa teille, että polvileikkauksestakin pääsee helpommalla kuin jalan kipsauksesta, kun pitää koikkelehtia ja hyppiä yhdellä jalalla kaikki toimensa. Polvileikkauksessa saa kuulemma varata heti jalalle, jolloin tasapaino säilyy. Olen nyt pomppiessani löytänyt vatsalihakseni, jotka ovat kipeytyneet, samoin reisilihakset ilmoittavat olemassaolostaan kuin myös olkanivelet. Jos ne lopullisesti kipeytyvät, on ihminen käänneltävä paketti lähimmäistensa tai hoitajien armoilla. Nytkin aluksi tunsin olevani täällä olevien armoilla, kun he eivät huomanneet yksinkertaisia tarpeitani, vaan saattoivat pelmahtaa ulos jättäen minut istumaan tuoliin jalka koholla, osaamatta vielä kantaa sauvojen kanssa edes tablettitietokonetta saati vesipulloa.

Huomaan, miten paljon ihminen yleensä touhuaa. Nyt joutuu pyytämään hiusharjaa, puhdasta puseroa, nöyryyttävästi pikkuhousuja, lattialle pudonnutta paitaansa, vessaan valoa, Panadolia, toista kahvikupillista, täytettyä vesipulloa, silmälasien puhdistusliinaa, naamarasvaa, milloin mitäkin kännykän latausta tai mokkulan sulkemista. On odotettava, oltava kärsivällinen. On myös harjoiteltava tasapainoa, sauvojen käyttöä, jalan varaamista, rapulle nousua, rapulta laskeutumista. Miten monitaitoinen ihmisolento onkaan huomaamattaan! Ja miten toimelias ja ahkera!

Kohta jään yksin sauvojeni kanssa, mutta olen jo keksinyt selviytymisstarategioita minulle ehdotettujen maksullisten palvelusten sijaan. En tahdo kaupungin ruokapalvelua, vaan varastot täyteen sapuskaa. Hernekeittopurkista syö ainakin kaksi päivää, näkkileipä ei vanhene, pakastimesta saa tuoretta tavaraa, kuten vaikka marjoja ja jäätelöäkin. Muutaman päivän biojätteitä voi pakastaa arkkupakastimeen, jollainen minulla on virattomana. Vie sitten kun saa varata molemmilla kintuilla. Lääkevaraston voi tarkistaa etukäteen, joten eiköhän tässä selvitä ilman ostoapuakin kolmisen viikkoa. Olen selvinnyt hengissä putkiremontistakin, jolloin koti on ollut muovitettuna ja pesukone irrotettuna. Tämmöistä jässähtänyttä härkäihmistä vaan hieman stressaavat rajoitukset normaalielämässä ja  muutokset rutiineissa.

Maailmalla on ollut hiljaista, käsittääkseni akuutteja vaaroja ei ole nyt muita kuin lähimerillä seilaava Putinin ydinohjusvene ja Postin älyttömät supistukset: tiistaisin ei kanneta enää kirjeitä, ikinä koskaan. Vain julkinen palvelu voi olla näin neuvostoliittomaista. Halutaankohan sotesta samanlaista säästöhenkistä automaattibyrokratiaa? Lisää yksityisyrittäjiä tarvitaan, ehdottomasti, ne takaavat laadun ja hyvän asiakaspalvelun.

Kun olen keskustellut Saksassa asuvan siskon kanssa, hän on ollut äimänkäkenä Suomen posti- ja pankkilaitosten töykeän asiakaspalvelun vuoksi, jota Saksassa taas pidetään liiketoiminnan lähtöperustana. Asiakasta nimenomaan pyritään palvelemaan hyvin, aina, ja kohteliaan henkilökohtaisesti. Ei puhettakaan, että pankissa ei saisi asioida päivittäin!

Pankkien karkaaminen asiakkailta on hävytöntä. Asiakas ei saa nostaa omia rahojaan tiskiltä, ei edes ulkomaalainenkaan ilman ajanvarausta, jos pankki yleensä ei ole ole lopettanut tai sulkenut kokonaan kassapalveluaan, kuten Nordea juuri teki. Mies soitti kotiin ja sanoi, että minun Nordeani sijaitseekin sitten jatkossa Harjavallassa, paikallinen lopettaa ja toimii vain yrittäjille. Nyt on mietittävänä se, mikä pankki mahtaa jatkaa seudulla. Kenties S-pankki on nykyään ainoa järkevä ja pysyvä pankki?

(Lumon valokuva Iines, lisää lumoavia kuvia sivupalkin kuvablogissani)