24.11.2017

Pippelilliset kouluhenkilöt eivät nyt vaan pärjää



Nyt kun Suomen koululaiset on jälleen testattu Pisan oppimistulosten vertailussa, täytyy taas kehaista suomalaista koulujärjestelmää ja ennen kaikkea suomalaisia opettajia, jotka eittämättä ovat maailman kärkeä sekä osaamisessa että koulutustasossa.  

Ei kaikissa maissa nimittäin  vaadita opettajilta maisteritason koulutusta, vaan useimmissa Euroopan maissa opettajille riittää alempi korkeakoulututkinto, ja jopa toisen asteen tutkinto. Käytännössä meillä sellainen on vaikka ylioppilastutkinto. 

Ei ole siis sattumaa, että Suomi on koulutuksen mallimaa. Meillä osataan. Meillä yleensäkin lapsi on arvossaan, kiitos sinne Arvo Ylpön ja sodassa karaistuneiden naisten suuntaan. He työnsivät lapsensa köyhistä oloistakin opin tielle, arvostivat koulutusta ja opettajia, miksei myös vähän kirkkoa ja isänmaatakin. Näistä lähtökohdista versoi se suurten ikäluokkien polvi, joka puursi Suomen nykyisen hyvinvoinnin, ja vieläpä ilman asumistukia, opintotukia tai subjektiivisia päivähoitoja.



Ainoa virhe tuoreissa oppimistilastoissa ovat nyt pojat. Jostain syystä Pisa vielä erottelee henkilöt sukupuolittain, vaikka suomalainen koulujärjestelmäkin jo tarjoaa tilalle abstraktimpaa käsitteistöä. Suomalaiset tytöt pärjäsivät poikia paremmin jopa luonnontieteissä. Erot oppimisessa ovat  suuremmat kuin missään muussa mitatussa maassa, ja ero on järisyttävä. 

Syitä poikien huonompaan menestymiseen haetaan nyt koulun sisältä, jopa asiantuntijakierroksella saa sellaisen vaikutelman, että koulu on se, joka ei osaa ottaa huomioon poikien erityislaatua oppimisprosessissa. Selvää on, että moni suomalainen syyttää koulua ja naisopettajia poikien kaltoinkohtelusta. Koulua pitää siis muuttaa, kuuluu vaatimus.

Kissan villat! Ei se niin mene, että virhe korjataan sopeuttamalla ympäristö virheeseen. Ei tuotettakaan korjata niin, että käyttäjä opetetaan tulemaan toimeen virheen kanssa naksauttamalla laitetta tuosta takaa äkkiväärästi kiertäen eikä tästä. Jos kerran poikien kouluasenteissa on vikaa, poikien asenteita tulee korjata eikä sopeutua virheelliseen asenneilmastoon.

On tuhannesti nimittäin todettu, että poikia kasvatetaan kehdosta lähtien vapaammin kuin tyttöjä. Heiltä ei edellytetä samassa määrin velvollisuuksien suorittamista, toisten huomioonottamista, hoivaamista, mielikuvitusleikkejä, rauhallista kirjojen selailua tai edes luetun kuuntelemista, taideharrasteita, kotitöihin osallistumista, kauneuden näkemistä, ei aina edes aikuisten kunnioittamista. Heille sallitaan rajummat leikit, huutaminen ja rähinöinti - pojat ovat poikia, heitä kuskataan urheiluharrastuksiin, harvoin balettiin tai henkisiin toimintoihin. Heille annetaan lahjaksi urheiluvälineitä ja rajuja tietokonepelejä, harvoin kirjoja.

Koulun tehtävä ei ole sallia pojille erivapauksia, vaan kasvattaa lapset tasavertaisesti, samaa vaatien. On muutenkin aika käsittämätöntä, että aikana, jolloin puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä ja rajojen häivyttämisestä, aletaankin puhua opetuksen muuntamisesta pojille sopivaksi. Millaistahan se sitten olisi?

Otetaan opettajiksi ylioppilasmiehiä suoraan koulun penkiltä. Tehdään koulu pelihalliksi, jossa opettajalla on kädessä potkupallo, jonka hän potkaisee oppilaalle, ja tämä taas eteenpäin. Tai ellei viitsi potkia palloa, saa siirtyä digioppimaan taistelupeliä, jossa hahmot huutavat englanniksi jotain taisteluhuutoa. Ja siinä säkkituolilla lattialla olisi vieressä myös kunnon naposteltavaa, karkkia ja kerroshampurilaisia ja energiajuomaa. Ikäviä teoreettisia aineita ei olisi ollenkaan, vaan kaikki kävisi toiminnan kautta, eikä puhumista tarvittaisi juurikaan, saati kirjoittamista. 

21.11.2017

Voihan Kiova




Tänään taloyhtiössä on lippu puolitangossa. Sen miehen muistoksi, joka kävi yhtenään isännöijän toimistossa valittamassa, että lipputankoa pitää siirtää, koska se ei näy hänen ikkunaansa. Nuorena hän oli ollut rauhanturvaajana Kyproksella, ja kulki usein vihreä baretti päässä. Kun hän tervehti, hän vei käden lippaan. Hänet löydettiin menehtyneenä jostain Horsmanperältä, jonne hän oli köpötellyt. Rouva jäi yksin, kotirouva, joka on ikänsä kulkenut miehensä varjossa, mykkänä mutta hymyillen.  Nyt hoitanut miestään, dementikkoa, kotona. Hänelle leskeneläke lie tarpeen.

Itse hämmästelen yksinelävien unohdettua osaa tukiviidakossa.  Moni yksinäinen on erotettu liitostaan, ei eronnut itse.  Eikö hänelle tulisi maksaa erotetun eläkettä?  On sekin kovaa, jos on leskeksi jääminenkin.  Leski saa kuitenkin kunnian  ja tarvittaessa komean leskenpuvun ja viehättävän suruhunnun, erotettu saa häpeän ja tyhjän. Katsokaa Googlesta vanhoja leskenpuvun kuvia,  siellä istuu komeaa matroonaa uuden leskeytensä tunnossa. 

Toinenkin asia leskeysglorian lisäksi on tänään hämmästyttänyt minua. Nimittäin se, että laittomasti maassa oleville puuhataan palvelupakettia monenlaisine tukineen. Tässä on jotain äärimmäisen epäloogista, joka tulisi korjata. Ehdotankin, että jotta vältyttäisiin tällaiselta älyttömältä ja epäreilulta  toiminnalta, niin avataan ne tukihanat kunnolla ja lyödään se leima sinne tulijoitten papereihin sen kummemmin asiaa tutkimatta ja perutaan lakikirjasta termi "laiton maassaolo".  

Ja lopuksi vielä yksi kummastelun aihe tänäisestä uutisvirrasta: poikien huonomman koulumenestyksen syitä ei vieläkään osata tulkita.  Miksi totuutta ei katsota silmiin? 

Milloin pojilta aletaan vaatia kirjan ja opillisen sivistyksen kunnioittamista? Milloin heitä opetetaan luottamaan maailman kärkiopettajiin, omiin opettajiinsa? Milloin heidän kanssaan luetaan yhdessä kirjoja sen sijaan, että heitä kuskataan jääkiekkoharrastukseen kolmena iltana viikossa? Milloin heille opetetaan hoivaamista, heikomman kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta ja taiteen maailmaan perehtymistä?  Milloin vanhemmat oivaltavat? 

(Video ei liity millään tavalla mihinkään, ei edes Venäjän ydinposahduspäästöön. Otsikko puolestaan liittyy videoon.  Tai jos tarkkoja ollaan, video liittyy tämän päivän ajatuksiini Juha Hurmeen teatterikäsityksestä.)

15.11.2017

Vähän reissutarinoista


14.11. Ennen kuin kerron teille, että olen jo pari päivää soutanut Köpin ja Aimon kanssa Kustavista Uuteenkaupunkiin ja sieltä Rihtniemen kautta Voiluodolle, äidin syntymäpaikkaan, kerron teille hauskan sattumuksen. 

Nimittäin edellisessä keskustelussa sanoin teille painokkaasti, etten konsanaan tule tilaamaan ET-lehteä Pirkko Arstilan kolumnin poiston takia. Tänään minulle sitten soitti myyntihenkilö, joka kaupitteli mm. ET-lehteä. Voin vakuuttaa, että annoin  tulla kohtalaisen pidäkkeettä. Myyntihenkilö ei tuntenut koko tapausta. Oletettavasti hän piti minua dementikkona. Hän ei tainnut tietää edes, mikä kolumni on.  

Takaisin soutupaattiin. Kyseessähän on Juha Hurmeen  reissutarina Nyljettyjä ajatuksia, josta on lähiaikoina tulossa kirjoitus Einesbaariin. Luulin lukeneeni teoksen, mutta en ollutkaan. Se lukemani ohut kirja oli Europaeus, mainio reissutarina sekin pääkallo repussa runoja keräävästä miekkosesta. Nopeasti luettu.

Nyljettyjä ajatuksia luetaan hitaalla hartaudella, ja kartan kanssa. Hyvä olisi, jos lukija on lukenut Alastalonsa, Palsan Eläkeläisen muistelot ja kuunnellut  Peeblesin I can't stand the Rainin. 

- En puhu teille nyt kirjan sisällöstä kuin nimeksi, houkutteeksi kirjan lukemiseen. Keskustelu kirjasta käydään siis piakkoin Einesbaarissa, Tapsan alustamana, joten säästetään nyljetyt ajatuksemme sinne. Varatkaa kirja, tai kävelkää suoraan hyllylle, mitä luultavimmin se on paikallaan etenkin, jos asutte pikkukaupungissa tai maaseudulla. 

En malta olla sanomatta vielä sitä hupaisaa yksityiskohtaa, että Hurme soutaa parhaillaan ohi kesäpaikkani, ja  niin lumoutuneena ajatuksistaan, että unohtaa katsoa kompassiin ja seurata kurssia! Hän joutuu tekemään jyrkän U-käännöksen kohti Raumaa ohi Hanhisten ja kohti Kylmä-Pihlajan majakanvälkettä. Voin suositella paikan lohisoppaa!

Vielä - sykähdyttää, kun Hurme mainitsee sukukirjastani tutun muinaisen Voiluodon Perolan, äveriään porvarin, jolla oli maakunnankuulu härkä, ulkonäöltään samanlainen kuin köyhällä naapurilla. Seuraa tarina härkien sekaantumisesta. Lukekaa itse, kumpi voitti, rikas vai köyhä. Onkohan Hurme pannut tässä omiaan, vai onko kaikki tämä tapahtunut? 

15.11.  Säästetään siis kirjakeskustelu Hurmeen teoksesta tuonnemmaksi. Tässä voidaan käsitellä yllä olevia asioita toki ohuesti, mutta tämä oli siis mainospuhe, ettäs tiedätte. 

Voidaan jutella lisää vaikka Arstilasta, jos tapaus ei tullut selväksi. Tai siitä, miksi nyt haetaan suomalaisyhteiskunnasta vikaa, vaikka surullinen lapsimurha oli karibialaista tai ranskalaista tekoa. Helsingin Sanomat otsikoi tänään: Hyvinvointi-Suomen pitää ehkäistä lapsisurmat. Miten suomalainen ehkäisy voisi ulottua Ranskan kansalaiseen?

Oletteko muuten koskaan käyneet kartan osoittamissa Iineksen kesämaisemissa? Tämä on minulle rakasta seutua, äiti syntyi siis Voiluodolla eli Rauman maalaiskunnassa, pyöräili nuorena Hanhisiin sukulaisten huviloille - orpotyttö kun oli. Oli myös tavallista, että pyörillä käytiin vaikkapa Uudessakaupungissa ja Raumalla asti. Aina kun ajattelen äitiä, näen auringon ja meren välkkeen hänen taustallaan. Koko kartan osoittama alue on voimaseutua, minulle.


11.11.2017

Illalla soi ovikello, pimeässä


Illalla soi ovikello, pimeässä. Oven takana seisoo Irina, inkeriläistaustainen venäläinen naapurini, saha kädessä. 

- Hei, me leikattais nyt toi sun sireenisi alas, se on liian korkea.

- Jaaha.

Syreeni kasvaa villiintyneenä ja korkeaksi rehahtaneena etupihallani, jonka toinen puoli on Irinan. Sen oksasta roikkuu tähtilyhty, joka heijastaa palavan kynttilän moninkertaiseksi jollain ihmeellisellä taikatempulla. 

Etupihani on kieltämättä osin luonnontilassa, toisin kuin rivitalon yhdeksän muuta  nurmikolla varustettua etupihaplänttiä, postimerkin kokoista. Olen kesät pois, ja esimerkiksi varsin ikävä kilpikierto on kotiutunut pihaani kietoen kaiken kasvavan valkeaan kukkaisverkkoonsa kuin ruusuköynnös prinsessa Ruususen linnan satavuotisen unen aikana.

Olen kitkenyt kilpikierron syksyisin, lähinnä naapurien vuoksi, mutta osin myös siksi, ettei se tukahduttaisi muita istuttamiani maanpeittokasveja. Tästä se villiintyy yhä hurjempaan kasvuun. Oikeasti pidän kilpikierrosta ja tavasta, jolla se tunkee kiemurtelevan vartensa ohi kaikkien esteiden minkä tahansa korren ympärille. Hoitoa se ei tarvitse, vaan unohdusta ja rauhaan jättämistä. Pidän syreenistäkin, sen rehevästä vihreydestä, joka kestää pakkasiin asti ennen kuin puu luovuttaa  ja paljastaa pikkulinnut uumenistaan.

Nyt syreeni on leikattu metrin korkeudelta tasaiseksi harjaksi, joka särkee silmiä. Tähtilyhty roikkuu katkaistun oksan päässä. Näkymä on kuin tapaturma, ja se on edessäni kun katson keittiön ikkunasta ulos, ja aina kun poistun asunnostani tai menen sinne. En huomaa maassa olevaa kanervariviä, vaikka kanervia on kymmenkunta. Katson vain  raiskattua puustoa.

Minulla ei olle mitään saumaa kieltää saha kädessä operoivaa Irinaa, kun hänellä on henki päällä. Eihän naapurin näkymää saa peittää. Sitä paitsi syreeni pudottaa lehtensä Irinan puolelle syksyisin. Haravoin ne kyllä aina pois, mutta ehkä hän ei pidä siitäkään, että joku operoi  hänen kyökkinsä ikkunan edessä haravoineen. 

Irina kapusi edellisvuonnakin pudottamaan parvekkeeni katolta pulunpesän pois. Jopa pitelin hänestä kiinni hänen temppuillessaan parvekkeen kaiteella. Vaan siinä pulunpesässä olikin muna, joka räksähti alas terassin lattialle. Kai pulu sitten vaan pitää häätää pois kakkimasta paikkoja likaiseksi. Toisaalta oli kiva herätä sen kujerrukseen keväisin. Lintujakaan ei täällä saa enää ruokkia. 

Ihmistä riisutaan kovasti, kun hän vanhenee. Sitä erkaantuu väkisinkin luonnosta, kun asuu keskustoissa. Voi mummoja ja paappoja, jotka joutuvat maaseudun mökeistään cityjen palveluihin kuolemaan. Osatapa olla ajoissa cityvihreä.  

(Valokuva: SF-filmi, Prinsessa Ruusunen, prinssi kohtaa Ruususen pöheikön)

5.11.2017

"Metsässä on anketa", sanos valtuutett.




Onk sul anketa, kysys orava ihmiselt.


Ei ol anketa, gon marjoi riittää, sanos rastas.


Älä kuule tuu mulle, tai tulee anketa.



Mun mahas on anketa, sanos poikanen äirelle.


Ittelläs on, sanos bambi ja löi kantapäät yhteen.


Onkos nyt anketa, kysys tintti syksyn tuloa.



Ei ol, eikä tul, sanos toinen tint.


(Kuvat Iines)

29.10.2017

Mitä on suomalainen kirjallisuus?




"Liksom näkee kaikesta huolimatta monia valopilkkuja suomalaisessa kirjallisuudessa. Yksi niistä on viime vuosina esiin noussut maahanmuuttajakirjallisuus. Esimerkiksi hän nostaa irakilaissyntyisen, arabiaksi kirjoittavan Hassan Blasimin, jota brittiläinen The Guardian on kutsunut aikamme ehkä parhaaksi arabialaiseksi kirjailijaksi." (svt.nyheter  12.4.2017

Tähän hämmentävään tietoon törmäsin edellisessä keskustelussa Anonyymin kanssa, kun väittelimme siitä, mitä Rosa Liksom tietyillä sanoillaan perimmältään tarkoitti. Kyseessä on yllä olevan linkin artikkeli. 


Että arabiaksi kirjoittava irakilaissyntyinen kirjailija kirjoittaa uusiksi suomalaista kirjallisuutta? Eli että Irakin purkkajeesuksen kirjoittaja Hassan Blasim kirjoittaa suomalaista kirjallisuutta ja on suomalaisen kirjallisuuden uusi valopilkku? 


Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö teos olisi hyvä suomennettunakin, suorastaan loistava, mutta tässä ei ole nyt kyse laadusta, vaan merkityksistä. Eikä tässä ole kyse Hassan Blasimista, joka on valokuvista päätellen mitä miellyttävin ihminen. Olen vakuuttunut, että pitäisin Blasimista, jos kohtaisimme nokikkain.


Mitä on siis suomalainen kirjallisuus, mitä se pitää sisällään? 


Liksom puhuu nimenomaan suomalaisesta kirjallisuudesta mainitessaan sen valopilkun, maahanmuuttokirjallisuuden. Hän ei puhu Suomen kirjallisuudesta, mikä taas on hieman eri asia. 


Onko suomalainen kirjallisuus kaikki se kirjallisuus, jonka Suomen kansalainen kirjoittaa? Myös muuntaustaisen maahanmuuttajan arabiaksi, ranskaksi, englanniksi, sanskriitiksi kirjoittama? Vai onko suomalainen kirjallisuus  vain suomen-, ruotsin- tai saamenkielistä kirjallisuutta? 


Miksi The Guardian sitten kutsuu Blasimia arabialaiseksi kirjailijaksi? Miksi hänet meillä nimetään suomalaisen kirjallisuuden kirjoittajaksi? Pitäisikö meidän siis määritellä suomalainen kirjallisuus laajemmasta näkökulmasta? Vai pitäisikö meidän oikaista The Guardiania? 


Onhan  totta, että moni Suomessa toimiva kirjailija kirjoittaa jollain muulla kielellä kuin suomeksi tai ruotsiksi. Lukumäärän on Ylen tietojen mukaan arvioitu liikkuvan kuudenkymmenen ja yhdeksänkymmenen välillä. Yle kysyykin, miksi nämä erikieliset kirjailijat eivät saa Suomessa huomiota kansainvälisistä tunnustuksista huolimatta. 


Minulla on tähän keino. Auttaisiko asiaa, jos kirjailijat kieli-ihmisinä opettelisivat uuden kotimaan kielen ja kirjoittaisivat suomeksi? Hyvin moni maahanmuuttaja kirjoittaa sitkeästi arabiaksi, vaikka ollaan Euroopan lakeuksilla. 


Voin kuvitella, että tuntemattomien nimien suomennettuja teoksia ei eksy suomalaisen lukukoriin niin usein kuin suomenkielisiä tai tunnettujen kirjailijoiden suomennoksia. Äidinkieli on toki kirjailijan isänmaa, mutta pitäisikö tämä hieno sananlaskukin uudistaa? Vai voisiko asioita nimittää järjellisillä nimillä? Miksi suomalainen Suomessakin ei voisi kirjoittaa arabialaista kirjallisuutta? 


(Maalaus Eero Järnefelt, Marjastajat)


27.10.2017

Rokka silittelee metsästä löytämäänsä pupua



Helsingin Sanomien kriitikko Juha Typpö meni ja haukkui Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -elokuvan turhaksi elokuvaksi. Elokuva ei hänen mielestään perustele olemassaoloaan kovinkaan hyvin. Typpö ei oikein enää jaksaisi sitä vanhaa linjaa, joka jo tunnetaan. Mollbergin versiokin oli Typöstä parempi, koska siitä oli hävitetty isänmaallinen paatos.

Hetkinen! Hävitetty isänmaallinen paatos? Oli sota miten raadollista ja härskipuheista tahansa, niin eikö kaiken takana ollut nimenomaan isänmaallisuus, sen puolustaminen henkeen ja vereen? Sehän oli ajan henki, voimakas yhteisöllisyys sitoi koko kansan yhteen. Isänmaallisuus  on polttoainetta mille tahansa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiolle. Itse mietin  kirjailija Riku Korhosen lailla, pitäisikö kaikki kriitikot hävittää maan päältä. Korhonenhan on julkaissut raivoisan esseen kirjallisuuskriitikoista, joita haukkuu nimeltä mainiten. 

Typpö nälvii kautta kokosivun kritiikin Louhimiestä jopa siitä, että Louhimiehellä ei ole "mitään omaa tyyliä tai visiota" ja että välillä kamera tarkentaa pörrääviin hyönteisiin. Valokuvaajana itse näen tällaisen efektin kiinnostavana ajan seisauttamisena - motiiveja on monia. Typpö moittii myös sitä, että iso budjetti ei mitenkään erityisesti näy elokuvassa. Pitäisikö sen muka näkyä? Minusta kuulostaa hyvältä, ettei "tavallista isompi budjetti" näy kulisseissa. 

Näyttelijätkin saavat mitätöinnin osakseen: "Kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat" . Lopuksi Typpö nimeää elokuvan riskittömäksi, turvalliseksi ja mielisteleväksi Suomi 100 -juhlakuvaelmaksi. 

Arvostelut toki ovat kriitikoiden subjektiivisia näkemyksiä, mutta jos ne julkaistaan laajalevikkisellä alustalla, on niillä samalla  sen alustan  tuki. Täytyykin kysyä, tuliko Helsingin Sanomilta nyt uudet toinihavut. Tarkoituksellinen täysteilaus, josta lukijallekin tulee paha olo ja kummastus. 

Samalla tämä teilaus heijastelee sitä ikuisuuskysymystä, mikä ylipäänsä on taiteen tehtävä. Onko se hätkäyttää kokijaa uusilla näkökulmilla ja ajatuksilla, vai voisiko se olla myös kokijan mielihyvän nostoa, viihdyttämistä, tunteitten vahvistamista ja eläytymistä taiteen välityksellä, tarvittaessa jopa aina uudestaan. Esimerkiksi Rosa Liksom on sanonut, että kirjallisuus jopa ei saa viihdyttää lukijaa, sen tehtävä on ravistaa ja hätkäyttää lukijaa. Puistattaa tällainen ehdottomuus. 

Minusta tällainen typpö-liksomilainen ajatusmalli aliarvioi lukijan älyä ja tunteita. Ihmispolo on usein niin raskautettu omine murheineen, että haluaa myös viihtyä ja kokea tunteita taiteen äärellä. Aina ei jaksa haluta tulla ravistelluksi tai hätkäytetyksi, kun elämä on tehnyt sen jo. Ollaan kyllä hereillä ja usein tiedetään elämästä yhtä paljon ja joskus enemmänkin kuin taiteen tekijä itse. Ei taiteen tarvitse brassailla muka uusilla ajatuksilla, jos ihminen haluaa hiljentyä vaikka isänmaallisten tunteitten äärellä. Asia on monille pyhä ja harras, eikä se elokuvaa huononna, jos näitä elämyksiä saa kokea uudelleen. 

Olisiko tässäkin niin, että isänmaallisuus on se punainen vaate kriitikko Juha Typölle? Sekö olisi pitänyt riisua ja panna vaikka muutama uusnatsi sotilaitten joukkoon tolloilemaan ja virkistämään kansakunnan ajatuksia oikeille urille pois sotauhosta?