20.10.2017

Muakin kähmitään



Face-ihmiset! Poistakaa tunnuskuvastanne se vaaleanpunainen rusettilogo! Nyt pitää olla Mua kans -tunnus, ehkäpä käsi, joka takamukseen tarraa! Tai jokin muu kampanjaa kuvaava kaunis kuva. Ja sen todisteeksi pitää mielellään olla aito ja tosi ahdistelukokemus, useampikin.

Minullakin on jokunen ahdistelukokemus, luulen, varma en ole, mutta kai seula nämä läpäisee. Ensimmäinen on se, kun teininä olin sukulaisissa kylässä. Nojailin ovenpieleen selkä oven karmia vasten ja takaraivo myös, ja siinä porstuassa seisoskeli pari maalaispoikaa. Toinen loihe sanomaan virnistellen ja silmät puserossani: Siinäpä on komias flikka. Olen varma, että tuo oli ahdistelua, sillä lopetin karmiin nojailun, punastuin ja häpesin ja käperryin kasaan. Mietin koko illan, olenko liian komias ja pitäisikö tehdä jotain rintajumppaa.

Toinen on se, kun tanssin tuntemattoman miehen kanssa. Hän esitteli itsensä insinööriksi ja likisti kiivaasti minut itseään vasten, ja toinen käsi hamusi persettäni. Meinasin tukehtua ja tunsin hänen elimensä. Mietin, oliko minihameeni liian lyhyt. Kolmas kerta oli samanlainen tilanne. Hieman outo mies hilasi minut tanssiessamme seinää vasten ja alkoi työnnellä siinä alapäällään niin, että olin puristuksissa hänen munansa ja tiiliseinän välissä. Tämäkin oli hirvittävä tilanne, kauheaa ahdistelua, kyllä miehet ovat kuolaavia sikoja.

Ja ehkä jokuset naiset. Nimittäin muistan ahdistavan saunakokemuksen parhaan ystäväni Mallun kanssa. Olimme juuri tulossa murrosikään, ja istuimme alastomina lauteilla ja vertailimme pimppejämme. Mallu sanoi, että sinulla on mehevä pimppi. Mallulla itsellään oli paljon kapeampi, olematon melkein. Mutta minulla on siellä kauneuspilkku, sanoin. Että kyllä ne naisetkin toisiaan ahdistelevat. Ottaakohan kampanja tämän näkökulman ollenkaan huomioon?

Lisäksi mieleeni nousee juuri nyt  aivan kammottava ahdistelutapaus, jossa MINä olen ahdistelija. Vedin nimittäin isää kikkelistä saunassa ja nauroin kikatellen. Olin alle kouluikäinen. Isää selvästi hävetti kauheasti ja hän ärähti. Se oli selvää ahdistelua.

Jos totta puhun, tuommoiset insinöörien likistelyt ja seinääntyöntötilanteet naurattavat minua, ja insinöörin puristuksiin saatoin jopa hieman reagoida. Eivät ne olleet minulta pois. Sukuvietti niissä vain muistutti olemassaolostaan, ja kai se on niin voimakas vietti, ettei joku miesreppana voi aina hillitä käytöstään tuntiessaan tai nähdessään naisen. Kenties hänellä on puutetta seksistä, niin kuin monella yksinäisellä on. Hirvittävän moni jää ilman. Ja jokunen liitossakin elävä kärsii kuulemma puutetta. Seksi pyörittää maailmaa, joten onko ihme, että se kulkee mukana katseissamme ja sanoissamme ja joskus näpeissämmekin.

Minusta vaarallisempia ovat väkivaltaiset puskaraiskaukset, sillä niissä ei seksillä ole mitään tekemistä, ne ovat silkkaa fyysistä väkivaltaa. Niitä varten kannattaisi pitää nyrkkirautaa ja pippurisumutetta taskussaan. Kun se haram/ei ja kädennosto ei tehoa, nyrkkirauta laulakoon.

Ja vielä - ei kai tällä Muakin on kähmitty -kampanjalla vaan haluta kiinnittää huomio pois näistä todellisista väkivaltaisista ja vakavista raiskauksista suuntaamalla huomio pikkuperversioihin, joiden kanssa nainen kuin  nainen pärjää a) huumorilla tai b) suomen kielellä  c) älyllä  d) potkulla esimiehen tai työtoverin  muniin? Kysyn vaan.

Moraalipaniikista puhuttiin Ossi Nymanin kohdalla juuri äsken, mutta tämä kampanjaan liittyvä  on ehtaa moraalipaniikkia. Ahdistelutapaukset operoivat yleensä sanallisella tasolla tai korkeintaan hipaisutekniikalla. Se vielä puuttuu, että alamme pyörtyillä, kun joku rassukka lähettää kikkelinkuvan sähköpostiin.

12.10.2017

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus


Puhelin soi eilen aamupäivällä. Tuntematon numero. Onkohan siellä nyt valepoliisi tai muu huijari. Oikein odotan että semmoinen soittaisi minullekin, jotta pääsisin näyttämään hänelle närhen munat.

- Iines Iinekselä

- Pertti Tukkila täällä, päivää.

- Päivää. Mitä sä myyt?

- Heh, en minä myy mitään. Lähestyn teitä sukututkimusasiassa.

- Ai anteeksi. Tulee niin paljon myyjäpuheluja.

- Noin minäkin sanon, kun tulee puhelu tuntemattomasta numerosta. 

Mies puhui hidasta ja huoliteltua kieltä ja teititteli minua. Hän kertoi löytäneensä nimeni  sukututkimuksensa linkeistä tutkiessaan sodassa kaatuneen setänsä taustoja. Hän eteni tavattoman verkkaisesti ja hienotunteisesti kysyen, sopiko jatkaa.  

Tässä vaiheessa olin jo valppaana, sillä äitini Tukkila-nimisen sulhasen kaatuminen viime sodassa hääpäivän aattona oli perheessämme ja koko suvussakin vaiettu asia, niin kova isku se oli ollut orpotytölle, joka oli kasvanut isoisänsä hoivissa. Äiti ei ollut päästä tapauksesta yli mitenkään, ja hänestä huolestuttiin jo.

Lapsuudessani äidin kapiokirstussa oli lakanarullapinon alle piilotettuna tummansininen, hopeanauhoin solmittu valokuva-albumi. Kun kerran katselin albumin kuvia, äiti yllätti minut, otti albumin pois ja sanoi, ettei sitä saa katsoa. Olin kuitenkin jo katsonut kuvia, joissa oli vaaleatukkainen nuori mies äidin kanssa, oli sama mies sotilaspuvussa, oli hymyilevä äiti veneen perässä ja lopuksi  äiti mustassa puvussa ja pillerihatussa, josta roikkui musta lyhyt harso. Kuva oli lohduttoman musta, puiston puut olivat lehdettömiä ja äiti seisoi valkean penkin vieressä hämärässä tihkussa puristaen pientä mustaa käsilaukkua käsissään. 

- Onko nimi  Eevi Elisa Sulonen teille tuttu?

- On. Hän on äitini. Tai siis oli. 

Tauko ja hengähdys. - No nyt meni lähelle.

Mies alkoi kertoa tarinaa,  jonka tunsin hyvin. Hän puhui hyvin rauhallisesti ja hitaasti, kirjakieltä. Hän kertoi alahärmäläisen suvun tunnoista, kun äidin sulhanen, hänen  setänsä oli kaatunut Kannaksella, kun kuulutuksetkin oli jo  luettu kirkossa ja häät olivat juuri edessä. 

- Meillä on ollut edelleen pala kurkussa, kun ei ole tiedetty äitisi kohtaloa.  Mutta siis tämä rauhoittaa, kun tiedämme, että hän jatkoi elämäänsä ja on elänyt hyvän elämän.

- Meilläkin, kun tapaus on ollut niin salattu. Ennen kuolemaansa äiti leikkasi albuminsa sivuja irti ja hävitti kaikki kuvat ja liimasi albumiin uudet kuvat. 

Minulle on nyt tulossa Alahärmässä otettuja kuvia tästä parista. Lähetän itsekin hänelle sen aineiston, jonka löydän tästä tragediasta. Toistaiseksi olen löytänyt vain kolme kuvaa. Täysin musta kuva äidistä surupuvussa lehdettömän puun alla, toinen kuva hänen sisarestaan samassa paikassa; hänelläkin on musta puku ja musta pillerihattu, mutta ei harsoa. Oma päättelyni on, että he ovat matkalla Alahärmään sulhasen hautajaisiin. Kolmas kuva on äidistä veneen perässä onnellinen hymy huulilla. Mahdottoman kiiltävä kihlasormus on näkyvästi esillä äidin sormessa. Kuvan ottaja ei voi olla kukaan muu kuin kaatunut sulhanen. 

Vaan ihmeellistä on elämä, ihmeellinen on ihmisen mieli. Miksi suru pitää salata ja piilottaa kirstun pohjalle, valkeiden lakanarullien alle? Minulle tapaus ei ole täysin auennut koskaan, ja aukeamattomaksi se varmaan jää.

9.10.2017

Lapsi on syntyvä




Kun some on tänään täyttynyt iloisista onnitteluista lasta odottavalle presidenttiparille, niin kuin sivistysmaassa kai kuuluukin, niin tunnettu toimittaja Maria Petterson kommentoi Twitterissä uutista happamesti: "Sanokaas joku muu työ, johon lapsen saaminen ei vaikuta mitenkään." Mulle ei tule mieleen ainoatakaan.

Häpeä Petterson! Olet yksi Suomen kovimpana pidetyistä  toimittajista, ja kirjoitat kuin teinityttö facessa. Onnittelut ovat onnitteluja ja erikseen, onniteltava on sankari. Eivät omat agendat kuulu juhlahetkiin, jollainen kauan odotetun lapsen syntyminen on. 


Nykyään on hienoa olla lapsi. Voi toteuttaa itseään ja sisintään kehdosta lähtien. Ei tarvitse olla poika tai tyttö, vaan vain vaikka nimeltään Vuue tai Rikkei. Mitä arvelette muuten kuvan lapsesta. Onko hän onnellinen neutraali ihmistaimi? Kumpi lienee, tyttö- vai poikaoletettu? Kuva on keskiajalta. 


Minusta on hauskaa, että maahan syntyy uusi ykkösvauva. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jokainen vauva on ykkösvauva vanhemmilleen, mutta tämän vauvan kautta saamme me kaikki nauttia vauvuuden sulouden seuraamisesta, tahdoimme tai emme. Minä ainakin tahdon, vaikken ole luonteeltani romanttinen höpsö enkä enkä kuningasmielinen. Kun yhteiskunnallinen tilanne on nyt niin masentava, synkkä ja riitainen, on ihanaa, että jotain positiivista ja ehkä kansaa yhdistävääkin tapahtuu


Että vaalivauva? On kai jokaiselle tarkkasilmäiselle selvää, että lapsia ei tehdä kello kädessä.. Etenkin kun mies on käytännössä seitsenkymppinen. Se on kuitenkin selvää, että tuleva vauva nostaa Saulin kannatuksen pilviin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. 


(Maalaus Bartolome Gonzalez 1564-1627)

30.9.2017

Hei elämää!


Harva asia saa minut pillittämään katsoessani tai lukiessani, vaikka huomaankin jonkin verran herkistyneeni viime vuosina.  Katsoessani joskus sen Hei elämään  katkelmaa - vai mikä on tuon ohjelman nimi, jossa laulajat pillittävät, kun joku toinen laulaa heidän laulujaan - minua ei itketä  yksikään laulu. Boooring, enkä voi sille mitään, että kyynel ei herahda saati valu yli äyräiden. 

Sen ymmärrän, että jännittävässä paikassa herkkiä taiteilijoita itkettää. Eläpäs itse viikko kahlehdittuna johonkin hotelliin tiukassa symbioosissa ärsyttävien kollegojen kanssa, niin voisit itkeä sinäkin.

Mauno Koiviston hautajaisia seuratessa sen sijaan kyynelehdin nenäliina hyppysissä, samoin itsenäisyyspäivän lauluja kuunnellessani. Liikuttavaa  oli  katsoa, kun vanha veteraani lauloi Sauli Niinistölle itsenäisyyspäivän juhlassa Veteraanin iltahuutoa. Olen katsonut sen Youtubestakin. 

Vaan nykyisin olen kai niin tottunut ihmisen kohtaamiin julmuuksiin, etteivät ne hätkäytä samalla tavoin kuin pari tämänpäiväistä lukemaani uutista. Nimittäin pienet herttaiset lapsukaiset ovat jossakin päin Suomea mätkineet siiliä mailoillaan tai jollakin kepillä. Yleensäkin lasten harjoittama eläinten pahoinpitely on uutisen mukaan lisääntynyt merkittävästi. 

Toinen uutinen oli se, jossa golfaajamies oli läiskäissyt mailallaan pään irti valkoposkihanhelta. Pää oli lentänyt kaaressa jorpakkoon. Oikeastaan en ihmettele. Golf on aika sieluton urheilulaji. Kesällä muuan golfaajapariskunta mietti, vaihtaisiko golfin suunnistusharrastukseen, kun se on nyt kuulemma trendikästä. 

Näissä tämänpäiväisissä  on sellaista julmuutta, joka saa voimattomaksi, itkettää ja raivostuttaa. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei pikkuinen lapsi ymmärrä, että teki pahaa siilille. Kyllä ymmärtää! Jo tarhaikäinen ymmärtää, että hakkaaminen sattuu. 

Lapsi ei ymmärrä ainoastaan siinä tapauksessa, ettei kukaan ole hänelle sitä koskaan kertonut: et saa lyödä, se sattuu.  Jokaisella lapsella on vastuullinen kasvattaja, ja ellei ole, hänelle järjestetään sellainen. Lapsi ei voi selvitä tarhasta läpi tai edes seitsenvuotiaaksi ilman, että olisi kuullut joltakulta tämän selityksen tai kiellon joskus. 

Vai voiko?  Tänään kierrellessäni isoa kirpputoria käytävillä juoksenteli pari kolme tarhaikäistä lasta vailla valvontaa. He ottivat myyntipöydiltä sumeilematta esineitä ja kuljettivat niitä toisille käytäville, leikkivät leluilla ja huusivat ja mekastivat. Kukaan ei kuulunut kieltävän heitä, kukaan ei tullut katsomaan heitä. En edes tiedä, kuka oli riehujien äiti. Jossakin hän ilmeisesti oli täysin piittaamatta lapsistaan. Lapsilla oli rajaton vapaus tehdä mitä tekivät. Arabiat helisivät ja lattia täyttyi leluista.

Loppukevennys: Sain kirpputorilta Pentti Saarikosken Prahan päiväkirjat kolmella eurolla ja villasukat viidellätoista eurolla. Käsityöllä tienaa enemmän kuin kirjoittamisella. Nyt harmittaa, etten ottanut myös Nenän pakinoita. Sekin olisi ollut vain kolme euroa. Ehkä minun pitää vielä hakea se sieltä.

Vaan sanokaapas te, miksi ihminen rääkkää eläintä, merkitsee omistamansa karjankin korvamerkein  lävistämällä herkät korvat, tai  miksi eläviä poroja kuohitaan puuduttamatta? Poroerotus on hirveää kidutusta. 

(Valokuvassa Lumo )

26.9.2017

Oi rakkahin



Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogiini runon rakkaudesta. Tai pikemmin tein, pykäsin, koostin Googlen hakukoneen silloin jo laajasta materiaalista poimimalla mielestäni merkityksellisiä rivejä allekkain kokonaisuudeksi.

Eteen avautui väkevä ja intohimoinen rakkaus, jonka jokuset kommentoijat näkivät synkistelynä. Minä en. Minusta rakkaus nyt vaan oli väkevä tunne, joka ei ollut vain onnellista hattaraa, vaan myös valtavaa tunteen paloa ja tuskaisia parahduksia: Oi Lauri!

Vaan miten rakkaus lie muuttunut kymmenessä vuodessa? Jos se vuonna 2006 oli mustaa ja punaista, niin minkälainen on sen kuva nyt kymmenisen vuotta myöhemmin? Katsotaanpa! Näin se menee, poiminnat siis Googlesta erilaisilla rakkaus-sanaliitoilla. Tehkääpä omanne, jos olette eri mieltä rakkauden nykyolemuksesta. Ja vaikkette olisikaan.



RAKKAUS VUONNA 2017

Minun Rakkauteni is on Facebook.

Rakkaus on yksilöllinen asia, mutta
hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi
hän tekee minusta ensimmäisen
hän on minun suurin ihailijani.

Minä ja hän, tiedän sen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen.

Minä. Minun rakkauteni on puhdasta.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se/
En etsi rakkautta, elän siinä, olen se. 
Minä olen rakkaus.


Hieman olen nyt huolestunut näistä rakkauden kasvoista, jotka runo meille avaa, mutta voin olla väärässäkin. Nimittäin eikös se mennyt niin, että Jumala on rakkaus? Vai Jumalakos tuossa lopussa puhuukin? Vai?

(Veistos Hannu Riikonen)

19.9.2017

Tulta munille



Tämän sukupuolineutraaliuskeskustelun aikana mieleen tulee väistämättä se, mitä teemme sitten alastonpatsaille, joissa sukupuoli on jopa kantava voima. Miten suhtaudumme Michelangelon Daavid-patsaaseen, Indecline-ryhmän pykäämään Trump-patsaaseen, joissa molemmissa ihmisen sukupuoli on korostuneesti esillä?  Jos kerran kielestä poistetaan mies-loppuiset nimikkeet, eikö muukin taide tulisi samantien karsia sukupuolisuudesta? Miten käy eroottisen taiteen? Voisiko Mimosa Pale vielä vetää perässään kaupungin kaduilla jättihäpyä? Eihän se ole sukupuolineutraalia!

Paras analyysi tästä Aamulehden käynnistämästä keskustelusta on Katleena Kortessuon Ei oo totta -blogissa. Lehtihän ilmoitti, että se pyrkii eroon vakiintuneista mies-loppuisista ammattinimikkeistä. Tarkoitus on hyvä, mutta tuntuu kummalliselta, jos jokin lehti alkaa käyttää eri termejä perustuslaillisista nimityksistä  kuin asianomainen instanssi itse, toteaa Kortessuo. Juuri näin!

Jokamiehenoikeus on kelpoisa ja kieleen vakiintunut ilmaisu, samoin eduskunnan puhemies on juuri niin kunnianarvoisa, kun tehtävä edellyttää. Puheenjohtaja ei ole samanlainen kattava yläkäsite. Unohtaa ei sovi sitäkään, että man tarkoittaa alunperin myös ihmistä. 

Asiassa ei pidä totisesti vauhkoontua, ja kaikkia mies-sanoja ei kannata ampua alas. Monestihan nimike vaihtuu yleistyessään pikku hiljaa, kun käyttäjät vaihtavat sen tavallaan  itsestään. Tämä on normaalia kielen kehitystä: kieli muotoutuu kansalaisten puheessa. 

Muutosprosessi on hidas, mutta kestävänlaatuinen. Sen sijaan sanoja, joita vasiten keksitään, hylkäytyy itsestään. Tällaisia ovat mm.: eriö (vessa), lieke (sähkö), tyhjykkä (nolla) ja vaikkapa sanaluokat lausukka, mainikka, perukka, nimukka. Kannattaa huomata sanojen kotimaisuusaste. Nämä vakiintuivat verbinä, adjektiivina, substantiivina ja nominina.

Jostain luin sellaisen ehdotuksen, että mies-lopun voisi korvata nais-lopulla: lakimies - lakinainen, luottamusmies - luottamusnainen. En pidä tätä pahana, ellei sitten ole yhtä sanaa, joka kattaisi molemmat. Esimerkiksi juristi kattaa sekä naisen että miehen. Luottamusmiestä on vaikea korvata millään sukupuolen korostumatta. Henkilöstön edustajaa on ehdotettu, mutta eihän se tottavie ole tehtävänimike vaan tilapäinen luonnehdinta. Aamulehti ei tainnut huomata, miten vaikean tehtävän se itselleen asetti.

12.9.2017

Näin avaat oven oikein



Ylioppilasmaailmassa kuohuu. Nimittäin viime maanantaina alkaneissa ylioppilaskirjoituksissa on pitkän kielen kuullun ymmärtämiskokeissa käytetty lähteenä äärioikeistolaista sanomalehteä, Breitbart Newsia! Skandaali on vitosluokan  hurrikaaniin verrattava. 

Ai kauheaa siis. Nuoret ovat altistuneet muulle kuin perinteiselle medialle. Helsingin Sanomien närkästynyt toimittaja nostaakin luurin ja soittaa hermokeskukseen kysyäkseen hairahduksen syytä. Puhelimeen vastaa yo-tutkintosihteeri Anna Hatva-Jokinen.

- Me ei kyllä tiedetty tämmöisestä äärioikeistokytköksestä

- Ei me tunnettu sivuston mainetta

- Joo, lupaamme olla käyttämättä enää äärioikeistolaisia lähteitä.  Miten olisi Huffington Post? Ja Helsingin Sanomat? 

- Ai että sopii. No hyvä, käytämme jatkossa vain niitä, sallittuja lähteitä. Kiitos ja anteeksi. 

Näin Hatva-Jokinen tulee luvanneeksi, että äärioikeistolaisia sivustoja ei käytetä jatkossa ylioppilaskokeiden lähteenä, ei koskaan. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin, ollaan edelleen sananvapauden mallimaa. Kunhan saadaan vielä lisää vihapuhepoliiseja, niin saadaan internetkin puhtaaksi, koko somemaailma hyvään hallintaan.  

Ilta on tullut. Helsingin Sanomien toimituksessa huoataan helpotuksesta. Kyllä valppaana saa olla. On  tämä toimittajan työ kovaa, mutta kivaa, kun on niin selvät askelet, joiden mukaan edetä, avata ja sulkea, ovi kiinni, ovi auki.  Kuin se sketsien kesämies:

Miä en saa lukee Breitbert newsia, 
miä en saa lukee Mitä vittuu, 
miä en saa lukee Kansa taistelii, 
miä en saa lukee Sotaveteraanii, 
miä en saa lukee Suomenmaata, 
miä en saa lukee Sinist tulevaisuutta,
miä en saa lukee Daily mailii,
miä en saa lukee Sepastian Tynkkysen monikulttuurissii uutissii.

Miä saan lukee Hesarii
miä saan lukee Daily mirrorii,
miä saan lukee Huffingtonin postii,
miä saan lukee korraanii,
miä saan lukee Vihreetä lankaa
ja miä saan lukee Pirkkalan monistetta
ja miä saan lukee Antifa commii. 

(Video Yle 1979, Youtube)