8.4.2018

Aaro Veli Väinämöinen


Mukavia uutisia: Aaro Veli Väinämö on kastettu. Ilmeisesti kastettu, ei pidetty vain nimiäisiä, niin kuin myös  tapahtuu. Mikäs sen somempaa kuin että pappi liittää seremonioillaan lapsen valtakunnalliseen instituutioon. Pääseehän siitä halutessaan pois. Tai voi syventää suhdetta, jos siltä tuntuu.

Ilahduttaa perisuomalainen nimi. Erikoisesti nimen rytmi on hyvä, muistuttaa  Kalevalan nelipolvista trokeeta, hieman pätkäistynä. Aaro Veli Väinämöinen, tuop on lieto Lemminkäinen, hiihti hirven järven jäällä, hirven hiiden parahimman, Pohjan pedon pontevimman. Tässähän ihan innostuu. Pointsit presidentskalle!

Toinenkin hauska uutinen aamun lehdestä. Kyse on Angelin ja Karigasniemen alueen hirvistä, joita on riesaksi asti. Paikalliset häätävät niitä torvin ja räikin pihoiltaan.  Niitä ajetaan takaa, ja niiden kimppuun käydään jopa paljain käsin. Kas tässä muuan miekkonen kertoo painiottelustaan (HS 8.4.):

"Nyt nuo saavat huutia", ajatteli Ari Ukkola joulukuussa, kun hän havaitsi talonsa edustalla hirven ja vasan. Kertomansa mukaan Ukkola ryntäsi ajamaan kaksikon karkuun. 

Hirvet pakenivat, mutta pian emä kääntyi ja hyökkäsi. Ukkola kaatui maahan, ja hirvi jysäytti häntä ahteriin.

"Sain tällin häntäluuhun ja päähän, ja toppapukuun tuli koparanjäljet. Sappeni kiehahti ja ryntäsin hirven perään. Emä pakeni taas hetken, kunnes tuli uudestaan kimppuuni." 

Ukkola piiloutui  koivun taakse ja kun emä juoksi puun ohi, Ukkola säntäsi perään. Tällä kertaa emä ja vasa lähtivät lopullisesti karkuun. Ukkolalta lähti kamppailussa tuppo hiuksia päästä ja häntäluu oli viikkoja kipeä.

Loistavaa! Pointsit Ukkolallekin.  Viel elää Lemminkäisen henki ainakin pohjoisessa. Ja nimenannossa. Ei kaikkien tarvitse olla Nicoja ja Jessicoita. Tai Niklaksia ja Danieleita.

(Maalaus: Väinö Hämäläinen,  Hiiden hirven hiihto)

30.3.2018

Ketulla on kiire



Aamulla kävin kameran kanssa lintuja tähyilemässä. Olen nimittäin kuullut jo peipon hennon lauluyrityksen,  tikan reviirikoputuksen ja fasaanien kutsuhuudot. Tänään näin kiireisen ketun joen jäällä. Viime vuonna samaan aikaan samalla kohdalla uiskenteli telkkäpari.

Olisin mieluusti katsonut illalla elokuvan Kristuksen kärsimyshistoriasta. Tarinanhan tunnemme, mutta kyseessä on klassikko. Sitä paitsi ihminen kaipaa suurina uskonnollisina juhlapäivinä osallisuutta yhteiseen tapahtumaan henkilökohtaisessa elämässäänkin, pienen palasen pyhyyttä.

Vaan eipä televisio tarjoa yhteisöllistä kokemusta pääsiäisen merkityksestä katsojalle. Eikö edes  Ylen kuuluisi vilkaista kulttuurihistorian lisäksi almanakkaa ja suunnitella senkin pohjalta tarjontaansa? Katsojahan veronkin maksaa. Kun Yle valistaa katsojia maahanmuuttokulttuurissa, valistakoon myös uskonnonhistoriassa.

Kymmenkunta vuotta sitten televisiosta tuli se kaikkein parhain Kristus-elokuva, Mel Gibsonin ohjaama The Passion of the Christ.  Henkilöt puhuivat lumoavaa outoa kieltä - arameaa. Miljöö öljylehtoineen oli kuin Raamatusta.

Muitakin hyviä Kristus-elokuvien ohjauksia olisi tarjolla: Martin Scorsesen Kristuksen viimeiset kiusaukset ja Pier Paolo Pasolinin loistava Matteuksen evankeliumi.  Gibsonin ohjauksen olisin kuitenkin nyt mieluiten katsonut uudelleen sen visuaalisen ja yleensäkin aisteja hivelevän tunnelman vuoksi.

Onkohan Yle ajatellut, että elokuva loukkaisi eriuskoisia ja uskonnottomia? Niin kuin Suvivirsi ja tiernapojat koulussa? Miksi erikoisesti muslimeja pelätään näissä uskonasioissa? Islamhan on rauhan uskonto, myös muille uskonnoille siis. Näin meille on opetettu. Sivumennen: Mikä sekin juttu oli, että matkailumainoksesta oli poistettu kirkkojen kattojen ristejä, muslimien vuoksi tämäkin.

Olen monesti kaivannut elämään takaisin sellaisia tuntoja kuin harras mieli, nöyryydentunto, hiljentyminen, kärsimyksen osan ymmärtäminen elämässä. Ne on liitetty kaikkiin eri uskontoihin. Pelottaa tämä aika, josta tunnot ja herkkyydet koetetaan eliminoida pois. Paetaan totuutta kuin kettu jäällä tai panemalla pää pensaaseen.

Vaan taiteen avulla nuo kielletyt tunnot saavutetaan, taiteessa ne elävät. Kannattaako siis kieltää uskonkulttuuriakaan? Ilman sitä ihminen ei ole ihminen. Esimerkiksi Suomeen lukutaito tuli vain ja ainoastaan kristinuskon myötä.

Katsotaan nyt sitten pyhinä Ylen valinta pääsiäispäiviksi: Aki Kaurismäki, Toivon tuolla puolen. Saadaan yhteisöllinen kokemus. Voi olla, että elokuvan syyrialainen on se Kristus-hahmo, joka kärsii. Mene tiedä.

(Valokuva Iines 30.3.)

22.3.2018

Julkisia tuomioita


Minun käy sääli näitä julkisen tuomion saaneita akulouhimiehiä, lauritörhösiä ja bennyfredrikssoneja.

Karmealta tuntuu sekin ajatus, että Louhimieheltä todennäköisesti kielletään oman alansa merkittävin kotimainen palkinto, Jussi-patsas, raaoiksi nimettyjen ohjausmenetelmien vuoksi. Kuitenkin elokuva lienee vuoden paras, merkittävinkin jopa kansainvälisesti. Taiteessahan palkinnot ovat toimeentulon elinehto. Vain huiput pärjäävät.

En tarkoita, että kannatan lapsille valehtelemista tai oksennuksen syöttämistä saati lyömistä opetusmielessä. En kuitenkaan vertaisi tätä ohjaajasadismiksi nimettyä metodia esimerkiksi keskitysleirien hirvittävään ahdinkoon, koska näyttelijät eivät elokuvaa tehdessään olleet vangittuina, vaan vapaaehtoisesti tilanteessa, vieläpä palkkaa vastaan. Jollain tavalla ymmärrän, että poikkeuksellisia äärioloja kuvattaessa toimitaan myös äärillä, rajoja hipoen. Voin ymmärtää myös sen, että ohjaaja karjuu epäeettisesti  ja haukkuu näyttelijää. Se on tilapäistä, eikä kohdistu näyttelijään persoonana.

Julkinen tuomio suistaa lahjakkaankin ohjaajan umpikujaan. Juuri luin lehdestä mailmankuulun mezzosopraanon Ann Sofie von Otterin miehen, Benny Fredrikssonin itsemurhasta. Fredrikssonhan oli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, jota syytettiin julmista ohjausmenetelmistä. Kuitenkin hänen lahjakkuutensa ja työnsä tulokset tunnustettiin yleisesti.

Olemmeko me ihmiset nykyään liian hyvin kohdeltuja, liian hyvin ymmärrettyjä, liian hyvissä ja mukavissa oloissa, joissa oma keho on monelle temppeli? Pyhä laitos, jota ei saa hipaisemallakaan naarmuttaa tai loukata? Jos joku sanoo pahasti, se on kunnianloukkaus, joka levitetään somen kautta mediaan koko maailman tietoisuuteen. Aina ei tarvita poliisia, julkinen tuomio jauhaa kohteensa murskaksi nopeammin kuin oikeuslaitos,  josta on tulossa tarpeeton.

Ja eikö elämään kuitenkin kuulu myös alistuminen ja nöyrtyminen? Kärsimyskin? Eivätkö ne ole ihmisen osa, jossain määrin? Eikö niistä voi versoa mitään hyvää? Onko ihminen näinä päivinä tehnyt kehostaan jumalan ja sielustaan itsevaltiaan, joka ei kestä käskyjä muilta kuin itseltä tai personal trainerilta? Joka laskee tykkäyksiä ja seuraajia ja itkee hiljaa kotona, kun bodya ei huomata?

Miten ihminen, joka saavuttaa kärsimyksen kokemuksen vain lukemalla tai katsomalla nautiskellen Netflix-elokuvien raakoja kohtauksia, voi koskaan ilmentää todellista kärsimystä?

(Maalaus Lucas Cranach the Elder)